Lukijat

perjantai 11. tammikuuta 2013

Matkalla Marinmaalla

Auringolasku Volgan mutkassa.
Venäjällä kuuluisa näyttelijä Ville Haapasalo on matkaillut Yleisradion ohjelmissa 30 päivää Venäjällä sekä Silkkitiellä, nyt on vuorossa 30 päivän roadmovie suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa. Olemme nähneet nyt sarjasta "Suomensukuiset 30 päivässä" kaksi jaksoa, joista ensimmäisessä hän aloitti matkan Tatarstanin pääkaupungista Kazanista ja jatkoi sieltä Mari El:n puolelle, Untshon eli Shorunzan kylään, joka sijaitsee aivan Tatarstanin rajalla. Ohjelman tarkoituksena on esitellä kielisukulaisten nykyistä tilannetta, kulttuuria ja sitä mitä heille oikein tänä päivänä kuuluu.

Kazanin Kremliä.
Tutkimusta marien parissa tehneenä ja siellä - samassa kylässä kuin tässä ohjelmassa -  muutaman kerran kenttätyömatkoilla olleena odotukseni olivat tietysti korkeat ohjelmaa kohtaan, ehkä turhan korkeat. Ensimmäinen osa oli täysi pettymys, sillä tutustuimme Villen mukana Kazanin Kremliin eli linnoitukseen (mikä on upea kohde), kävimme jalkapallo-ottelussa, ihailemassa hevosia - Ville pääsi myös ratsaille ja näytti osaavan ratsastaa - tapaamassa kahta miestä, jotka harrastavat etnografiaa ja olivat kiinnostuneita marien kultuurista, tavoista, ruokakulttuurista ja esineistä (en muista tarkkaa sanamuotoa, mutta aika stereotyyppistä ihailua se oli). Vihdoin päästiin matkaan kohti Untshoa ja siellä mentiinkin suoraan uhrilehtoon, toki peseydyttiin asiaankuuluvasti ennen sinne menoa. 

Tulossa uhrilehdosta.
Kaiken kaikkiaan ensimmäisessä osassa viivyttiin marien parissa 15 minuuttia - melkein saman verran saimme ihailla kieltä näyttävää hevosta Kazanissa -  ja koko osasta sai käsityksen, että se oli kursittu kokoon huolimattomasti. Emme saaneet esimerkiksi tietää, keitkä eksynyttä kuljettajaa vastaan tullut pariskunta oli, keitä uhrilehtoa esitelleet ihmiset olivat ja mitä oikein se uskonto tarkoittikaan, sillä lehtoa esitellyt uhripappi ei selvästikään ollut tottunut kertomaan uskonnostaan vieraille. Kuten eräs kollegani kirjoitti fb-keskustelussa: "stereotyypittämisen voisi jättää kokonaan pois, ja keskittyä siihen,miten Haapasalo persoonallaan kohtaa ihmiset ihmisinä, jotka kertovat omasta elämästään." 

Yläkuvassa Untshon koululaiset toivottavat tevetulleeksi ja alakuvassa uhrimenot lehdossa.
Tällä viikolla esitetty - ja Areenalla katsottavissa oleva - toinen osa oli jo paljon parempi ja mielenkiintoisempi. Ville oli kutsuttu kylän - ohjelman mukaan - nuorimman asukkaan kotiin "pyhiin pirtteihin" tai miksi sitä tilaisuutta nyt milläkin seudulla kutsutaan, kun mennään tervehtimään synnyttänyttä äitiä ja lasta. Sen vuoksi Ville leipoi viemiseksi marien juhlaruokaa palyshia juhlavaatteisiin pukeutuneen Ljuban* kanssa ja haki myös lapselle tuliaisiksi marilaisen puvun kylän ompelimosta, ei suinkaan mistään ompeluseurasta. Lisäys: Kas kun ompelimon työntekijätkin olivat osanneet pukeutunut marilaisiin vaatteisiin tänä vierailupäivänä. Juhlien ja saunomisen jälkeen matka jatkoi Joshkar-Olaan, Marin pääkaupunkiin, jossa hän tapasi vanhan näytteljäystävänsä ja vieraili mm. teatterissa ja marilaisessa radiossa.

Yksi asia ei näytä kauheasti muuttuneen 2000-luvulta, jolloin itsekin kävin Marissa ja esimerkiksi kesällä 2005 suuressa suomalais-ugrilaisessa kongressissa Joshkar-Olassa, nimittäin se, että valtaapitävät haluavat "turvata ulkomaalaisten vierailun". Aina jostain ilmestyy päällystakkeja tai  vartijoita, kerrotaan mihin kannattaa mennä, mihin ei jne. Kokemuksia tuosta kongressista voi lukea täältä sivulta 4 alkaen. Toivottavasti tämä nuoren marilaisen radiotoimittajan vastaus Villelle on totta; että nuoret ovat alkaneet elvyttää perinteitään omilla tavoillaan, nuorisokulttuuri vahvistuu radion myötä ja että heitä venäläistettiin aikaisemmin enemmän. Pahoin pelkään kuitenkin, että marin kielen asema heikkenee entisestään, sillä valtio ei tue äidinkielisyyttä. Maaseudulla maria puhutaan, mutta kieli vaihtuu kaupunkiin tultaessa. On juhlapuheita, vieraskoreutta ja sitten se arki, jota ei haluta näyttää.

Ohjelmassa tiedon lisäksi Ville välittää matkalla kokemiaan tunteita eteenpäin. Tämä seuraava asia näkyi selvästi jo toisessa osassa, nimittäin aivan sen lopuksi Ville sanoo katselijoille, että "jos teistä tuntuu, että ihmiset joita tapaan jäävät etäisiksi,  se tunne on molemminpuolinen." Vähemmistöön kuuluville ihmisille arki, saati sitten kulttuuri ja kieli ovat täällä myös poliittinen asia, ja tästä syystä ihmiset valitsevat tarkkaansa sanansa puhuessaan vieraiden kanssa. Esimakua tästä tulee jo seuraavien osien esittelyssä: "matkalla ei kuvata yhtään mitään - panen sellaisen ehdon" huutaa eräs mies. Paljon kielisukulaisten nykytilanteesta tulee kuitenkin esille myös rivien välistä. Toivottavasti Ville kuitenkin tapaa tässä ohjelmassa vielä ihmisiä, joiden kanssa voi puhua asioista, vaikka hänen tapaamille ihmisille onkin usein tullut puhelinsoittoja tai joku tullut sanomaan, miten heidän tulee olla tai puhua. 

Untsho ja kyläläiset tekivät aikoinaan minuun lähtemättömän vaikutuksen. Toivottavasti voin vielä palata kylään, edes hetkeksi muutenkin kuin tämän ohjelman kautta.

Ryhmäkuva ensimmäisten kenttätöiden lähtöaamuna Untshossa.

Mareista lisätietoja esimerkiksi tästä Ildikó Lehtisen toimittamasta teoksesta, joka on ilmestynyt sekä suomeksi että mariksi: Valkoisen jumalan tyttäret. Marilainen nainen ja modernisaatio. Ош Юмын ÿдырышт-влак. Марий ÿдырамаш модернизаций корнышто (2009).

 * aivan vastaavasti ollessamme ensi kertaa kenttätöissä meidät kutsuttiin kylään valmistamaan keitinpiirakoita ja talon nuori emäntä juhlavaatteisiin pukeutuneena leipoi. Osa kenttätyöporukkaamme (olimme opiskelijajoukon kanssa) osallistui leipomiseen. Ks. matkakertomus, joka alkaa s. 9.  ja s. 4. 

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Ihmettelyä

Runsas viikko on Suomessa nyt keskusteltu rasismista. Tämän keskustelun alkuunpanijana toimi Umayya Abu-Hannan Hesariin kirjoittama artikkeli. En ole ehtinyt tähän keskusteluun osallistua enkä osallistu nytkään, sillä minulla on keväällä kurssi, jossa käsitellään mm. monikulttuurisuutta ja kulttuurien kohtaamista. Tälle kurssille mm. tuo Abu-Hannan artikkeli "Lottovoitto jäi lunastamatta", siihen "vastauksen" kirjoittanut IS:n toimittajan juttu tai vaikkapa "ennen kaikkea turkulaiseksi" itsensä tuntevan Wali Hashin kirjoitus ovat erinomaista materiaalia. Näiden lisäksi on myös ansiokkaita blogikirjoituksia aiheesta. Se mikä minua on tässä keskustelussa ihmetyttänyt, on se, että miten ihmeessä toiset ihmiset voivat kieltää toisen ihmisen kokeman rasismin? "Kun en ole itse nähnyt, kuullut tai kokenut rasismia Suomessa, niin ei sitä voi olla olemasa" - tämä logiikka ei vain mahdu päähäni.

Television katsominen on jäänyt joulun aikana vähiin. Jos olisin katsonut esimerkiksi ennen joulua 19.12. esitetyn A-studion, niin olisin ehkä nähnyt pätkän, jossa isoäiti ker­toi ää­ni mur­tuen lapsenlapsensa joutuneen keskeyttämään lukio-opinnot liian kal­lii­den kou­lu­kir­jo­jen vuok­si. Leipäjonopätkä alkaa 29. minuutin kohdalta. Pekka Mykkänen kirjoitti tästä tämänpäiväisessä kolumnissaan Hesarissa:  
Pi­ti myy­dä oma­ko­ti­ta­lo ja muut­taa vuok­ral­le. Toi­meen­tu­lo­tu­ki ja muut avus­tuk­set ei­vät rii­tä vii­si­hen­ki­sel­lä per­heel­lä juu­ri mi­hin­kään. Mar­ras­kuun lo­pus­sa pää­dyt­tiin sii­hen, et­tä syk­syl­lä lu­kion­sa aloit­ta­neen 16-vuo­tiaan Maa­rit-tyt­tä­ren op­pi­kir­jat ovat per­heel­le kes­tä­mät­tö­män suu­ri me­noe­rä. Niin lop­pui lu­kio.
Tämä on minusta käsittämätöntä. Eikö Suomella todellakaan ole varaa edes vähävaraisten lukio-opiskelijoiden koulukirjoihin? Nuorten, jotka haluavat käydä koulua. Tiedän ja ymmärrän, että kirjat ovat kalliita ja niitä myös kierrätetään, mutta silti. Kuten Mykkänenkin kolumnissaan kirjoitti, ei Suomella ole varaa pudottaa enempää nuoria opiskelun ja työnteon ulkopuolelle. Tai onko, kuten eräs ystäväni arveli, että ko. perheeltä menneet voimat kaikkien muiden avustushakemusten täyttämiseen ja avustusviidakkoon eksymiseen? 

Itse en ole ehtinyt käydä peruskoulua, mutta olen onnekseni syntynyt koulunkäynnin suhteen sopivana vuonna, sillä kävin oppikoulun Kittilän kunnallisessa kokeilukeskikoulussa, joka oli maksuton. Taistelusta tämän koulun saamiseksi Kittillään on kunnan pitkäaikainen kunnajohtaja Aarne Nikka kirjoittanut kirjassaan Suomen pohjoisimman oppikoulun vaiheita. (Tämä kirjan nimessä oleva oppikoulu oli tosin valtion ylläpitämä yhteislyseo.) Pitkän koulumatkan vuoksi (yli 60 km) jouduin asumaan viikot asuntolassa, joka sekin oli ilmainen. Lukio oli maksullinen, mutta vähävaraiset saivat lukukausimaksusta vapautuksen. Kirjoista maksettiin (ja ostin niistä osan aiemmin lukion päättäneeltä serkultani). Lukioon sai myös siihen aikaan myös opintotukea, joka riitti hyvin kirjoihin ja muuhun kuten asuntolamaksuihin, jotka olivat muistaakseni aika pienet. Nyt jälkeen päin olen miettinyt usein sitä, miten vuonna 1937 syntynyt kummitätini pystyi lähtemään silloin tiettömästä kylästä oppikouluun kirkonkylään ja kustantamaan sen ja asumisen kouluvuoden aikana? Tiedän myös - onneksi useiden vuosikymmenten takaa - tapauksia, jolloin perheen vanhin lapsi meni töhin, jotta nuoremmat lapset pystyivät opiskelemaan. Tähän aikakauteen ei todellakaan Suomella ole varaa palata.



perjantai 4. tammikuuta 2013

Joulun valo



Kuten näistä kuvista hyvin näkyy, ei jouluinen kaamos tarkoita suinkaan pimeyttä. Vaikka aurinkoa ei muutamaan viikkoon näykään, on meillä muita valonlähteitä. Tässä ensimmäisessä kuvassa täysikuu on nousemassa vaaran takaa jouluna.Täysikuu valaisi myös meidän ulkopaljussa kylpemistä. Ulkona asteita oli silloin -24 C ja veden lämpötila oli +35 C. Hyvin tarkeni.

Pohjoissaameksi marraskuun nimi on skábmamannu, kaamoskuu.Tässä teille muutamia kuvia kaamoksesta:

Kuvat pihamaalta kohti Pallastuntureita.
Joulunpyhien jälkeen aurinko ei jaksanut nousta vielä horisontin yläpuolelle, mutta järjesti meille useana päivänä upean valoshown, paremman kuin mikään uudenvuoden ilotulitus. Jo 3.1. piti kaamoksen näillä leveyksillä virallisesti päättyä, mutta matalalla, juuri ja juuri horisontin yläpuolella oleva aurinko ei meillä vielä moneen päivää näy kuin nousemalla korkean vaaran tai tunturin rinteille. Eilen 3.1. päivän pituus oli virallisten tietojen mukaan 11 minuttia.

Moittimista näistä tämän joulun kauniistakin päivistä löytyy, sillä kaikista lupauksista huolimatta ei yhtenäkään iltana tai yönä meillä ole näkynyt revontulia. Ei vaikka kaiken maailman tutkijat ovat luvanneet runsaita revontulitihentymiä tänne! Korvauksia noista kattamattomista lupauksista pitäisi saada, mutta mihin voin laskun lähettää? Täältä löytyy Ursan taivaanvahti, josta löytyy myös upeita revontulikuvia.

Kun ikkunasta ja ulkona on voinut nauttia noista luonnon valotaideteoksista, niin sisätiloissa on ihailtu mm. näitä jouluvaloja ja vihdoin uudeksi vuodeksi avautunutta amaryllista:


Kittilä on myös tällä hetkellä Suomen lumisin paikkakunta, peräti 74 senttiä. Toivottavasti  sitä lunta riittää vielä Turkuunkin, jotta siellä pääsee hiihtämään.

P.S. Tämä ei ole mikään maksettu matkailumainos, mutta täältä voi vuokrata mökkejä, mikäli haluaa nauttia näistä maisemista. Hiljaisuutta ja rauhaa riittää, lähin kauppa on 40 km päässä ja viimeinen bussi kulki joskus 1980-luvulla (muistaakseni). 3G-yhteydet toimivat.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Aito joulu on kansainvälinen


Salzburgin Glöckerlaufenin kaverit toivottavat teille onnellista uutta vuotta!
Vaikka joulua riittää vielä Nuutinpäivään asti, niin mekin jouduimme heittämään joulukuusen ulos, sillä se varisi enemmän kuin oli luvallista. Viime kesänä kuusia vaivasi ainakin täällä pohjoisessa joku ruostesieni ja joko sen tai muun syyn vuoksi neulaset varisivat tosi helposti ja nopeasti. Nyt sitten ihailen näitä jäljelle jääneitä joulukoristeita, joita toki riittää, ja mietin miten kansainväliseksi joulu on täällä mennyt.

Kansainvälisyydellä en kuitenkaan tarkoita tässä sitä, että suurin osa joulukoristeista ja - tavoista on tullut meille Ruotsista tai Saksasta, vaan sitä, miten paljon ulkomaalaisia tulee viettämään joulua tai uutta vuotta Lappiin. Joulucharterit ovat tuoneet useiden vuosien ajan tuhansia ja tuhansia, etupäässä brittejä, mutta myös muita päiväksi tapamaan Joulupukkia kaamokseen ja osallistumaan edes hetken ajan Lapin joulun taikaan. Vuonna 1984 brittiläinen matkatoimisto järjesti ensimmäisen charter-lennon Rovaniemelle Concordella. Brittituristeille oli järjestetty päiväksi ohjelmaa, kuten porolla ja moottorikelkalla ajelua, pulkkamäkeä, suopunginheittoa ja - niin - lapinkaste.  Tätä lentoa on pidetty sen herättämän suuren huomion mukaan näiden jouluchartereiden alkuunpanijana. Joululentojen määrissä näkyvät luonnollisesti taloudelliset suhdanteet ja tänä vuonna ei ole Kittilän kentällä päästy entisiin ennätyksiin, joskin sinne on tullut tai tulee yhteensä 130 tilauslentoa tämänkin joulusesongin aikana. Ensimmäinen joulucharter Kittilään saapui 1993 (kenttä avattiin säännölliselle lentoliikenteelle 1987).

Uudenvuoden menoliikennettä tammikuussa 2012 Kittilän kentältä.
Moni voi miettiä sitä, mitä järkeä on lähteä Englannista (sieltä suurin osa näistä päivämatkalaisista tulee) päiväksi keskelle Lapin kaamosta ja maksaa siitä satoja tai tuhansia euroja/henkilö. Joulumatkalaisilla on minuuttiaikataulu ja kaiken on sujuttava tarkkojen planien mukaan, jotta pitkä odotus tai ruuhka matkan eri "rasteilla" ei pilaa turistin ainutlaatuista kokemusta joulun tai'asta. Näin käy helposti kun lentokone lähtee jo Englannista pari tuntia myöhässä. Ks. esim. täältä ja täältä. 

Meidän talon naapurissa on pari vuokramökkiä, joista tällä hetkellä toisessa on neljä venäläistä matkailijaa ja toisessa saksalaispariskunta. Myös aiempina jouluna näissä mökeissä on ollut ulkomaalaisia joulun- ja uudenvuoden viettäjiä. Vähän kauempana eli 40 km päässä sijaitsevassa Levin hiihtokeskuksessa on taas tuhansia ja tuhansia venäläisiä ja englantilaisia turisteja ja kai sinne joku saksalainen, hollantilainen, ranskalainen ja myös norjalainen mahtuu sekaan. Levin raitilla ja kaupoissa kuuleekin melkein enemmän venäjää ja englantia kuin suomea.

Toki joulussa ja joulukoristeissa näkyy mainiosti se, miten kulttuurissa on monia kerrostumia ja monesta suunnasta tulleita vaikutteita. Meillä Länsi-Lapissa on totuttu ostamaan joulukoristeita ja -ruokia aina Ruotsin puolelta, niinpä esimerkiksi julmust, ruotsalaiseen jouluun olennaisesti kuuluva virvoitusjuoma, on meille ollut tuttu kauan ennen kuin sen suomalaisiin joulupöytiin tulo on etelän mediassa noteerattu uutiseksi. Julmustia on luonnehdittu kotikaljan ja omenalimsan sekoitukseksi, mutta makeaa se on. Aiemmin myös erilaiset jouluvalot koristivat väylänvarren ja länsilappilaisia koteja aiemmin kuin muualla Suomessa. Luulisi jo, että nykyään nämä koristetrendit tulevat samaan aikaan Suomeen ja Ruotsiin. Ainakin erilaiset nettikaupat ylittävät rajat nopeasti.

Mutta se aito joulu ja erityisesti se, mitä matkailijoille tarjotaan. "Aitous on yksi tonttukylän valttikorteista. Tontut ovat pukeutuneet vanhoihin, perinteisen suomalaisen tontun asuihin, ja tonttukylästä on haluttu tehdä aidon suomalaisen joulun kaltainen. Kaikki on aitoa, ei muovista, ja tämä on myös yksi toimeksiantajan toiveista; tuoda ihmisille aito ja autenttinen joulukokemus, ei tuotteistettua muovista joulua." (Lähde Kuokka, Tiia & Laaksonen Tanja: Ammattina tonttu. Elämyksellisen joulutuotteen tuottaminen, Lahden ammattikorkeakoulu.)

Näitä mietin ja ihailien samalla erzgebirgeläistä kynttilänjalkaa  ja herrnhutilaistähteä, joka näkyy meidän pirtin ikkunasta järvelle päin. On meillä toki näitä "perinteisiä suomalaisia" joulukoristeitakin...


P.S. Blogger toimii huonosti tällä mobiiliversiolla eikä suostu tallentamaan kuvia, hädintuskin tekstiä.