Kävin
lähileffateatterissa – alle 10 minuutin kävelymatka – katsomassa yhden saksalaisen
uutuusleffan, Barbaran. Kiitos Allulle, joka suositteli tätä minulle. Elokuva kertoo nuoren naislääkärin, Barbaran
elämästä DDR:ssä kesällä 1980. Nainen (häntä esitti Nina Hoss) oli anonut lupaa
maasta poistumiseen ja hänet karkotettiin Berliinistä jonnekin Itämeren rannikon
syrjäseudulle sairaalaan, jossa hänen elämänsä oli jatkuvasti suurennuslasin
alla. Elokuva sai Christian Petzoldin ohjauksesta Berliinin kansainvälisten filmifestivaalien hopeisen karhun. Barbara ei kuulu siihen sarjaan elokuvia
(Toisten elämää tai Goodbye Lenin) jotka synnyttävät ossinostalgiaa. Siinä ei
ole mukana niitä tyypillisiä DDR:n kliseitä, maan yleistä harmautta ja miten
huonosti kaikilla menee – Stasia unohtamatta. Ihmiset elävät elämäänsä, tekevät
siihen kuuluvia asioita, toiset vahtivat ja toiset ovat vahdittavina julmassa
systeemissä. Systeemin julmuus tulee
monin tavoin esille, mutta kyseessä on myös rakkaustarina. En viitsi paljastaa juonta, jos elokuva tulee
Suomeen. Suosittelen.
Elokuvaa oli siinäkin mielestä nautinnollista katsoa, koska alkuperältään saksankielistä elokuvaa ei voida dupata enää saksaksi - anteeksi saksaksi sanotaan: zu synchronisieren. Keskustelin tästä eilen yhden paikallisen näyttelijän kanssa, joka tekee myös näitä synkronisointeja. Se on suuri työllistäjä Saksassa. Mutta jotenkinsakin oudolta kuulostaa, kun esimerkiksi menneellä viikolla Oslon terroristioikeudenkäynnin yhteydessä haastateltujen ihmisten puheenvuorot on dupattu saksaksi ja alta kuulee heikosti norjan tai englanninkielisen puheen. Samassa teatterissa menee muuten myös Iron Sky.
Tämän päiväisessä
Franfurter Allegemeine Sonntagszeitungissa oli elokuvan miespääosan esittäjän,
Ronald Zehrfeldin haastattelu. Valitettavasti en löytänyt tätä haastattelua nettilehdestä. Zehrfeld oli 13-vuotias kun muuri murtui. Lapsuudestaan DDR:ssä hänellä on paljon
muistikuvia, joita hän on nyt myöhemmin näyttelijän ammatissaan reflektoinut. Judoharrastuksen kautta hän kertoi omistaneensa juuri urheilun kautta
sinisilmäisen, naivin ja samalla ylpeän
katseen DDR:ään, mutta sanoi nyt jälkeen päin ymmärtäneensä, että aikuisten
suhde maahan oli erilainen, jännittynyt ja sitä hän ei silloin lapsena käsittänyt.
Päivän havainto: täydessä
leffateatterissa soi vain yhden kerran kännykkä, mutta sen omistaja – mies –
myös puhui siihen.