Lukijat

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Fennicum



Ovi oli kutsuvasti auki ja kevätaurinko paistoi aivan kuin kutsuen istumaan pihan penkeille. Emme kuitenkaan enää istuneet Fennicumin tyhjille penkeille, sillä olemme muuttaneet rakennuksesta jo keväällä 2012 Sirkkalan kasarmiin. Nyt näinä päivinä viimeisiä talon jääneitä tavaroita muutetaan - joko parkkipaikalle sijoitetuille roskalavoille tai Nurmen autolla jonnekin muualle. Taloon jääneet suomen ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen sekä sinne myöhemmin muuttaneet kieliaineet ovat jättäneet talon jo viime vuonna siellä ilmenneiden ylitsepääsemättömien sisäilmaongelmien vuoksi. Suomeksi voi sanoa, että   Fennicumin on vallannut home eikä valitettavasti kyseessä ole mikään “home sweet home”, vaan ihmisille vaaralliset mikrobit. Homeelle ovat nähtävästi monet ehtineet tuossa talossa altistua ja kannan itsekin loppuelämäni tiettyjen mikrobien vasta-aineita. Remonteista huolimatta. (Itsekin olin kaksi vuotta home- ja remonttievakossa.)

Hieman haikeana mietin, miltä mahtui tuntua vuonna 1969 niistä kansatieteen,  suomen kielen ja muiden lähioppiaineiden tutkijoista ja opiskelijoista, jotka muuttivat upouuteen Fennicumiin, jonka nimikin kertoi keitä talossa asustaa. Talon piirsi arkkitehti Aarre Ehojoki (1913-1998), joka on suunnitellut muitakin Turun yliopiston rakennuksia, kuten energiakriisin aikana rakennetun (ja sitä niin kuvaavan) Juslenian. 

Fennicum kuvaa hienosti aikansa julkista rakentamista, oli omalla vaatimattomalla tavallaan kaunis, valoisa ja puhdaslinjainen rakennus. Sen XXV luentosalissa ihmettelin 1980-luvun alussa toisia pääsykokeessa olleita, jotka kirjoittivat kiivaasti saaden ruutupaperinsa nopeasti täyteen. Siinä samassa salissa olin myöhemmin lukemattomilla luennoilla sekä kuulijana että myöhemmin luennoitsijana. Samassa kauniissa salissa myös väittelin.


Fennicumissa viime vuosina töissä ollessa siellä kuului iltaisin kaikenlaisia ääniä käytävällä, ikäänkuin askelia ja ovien avaamisia. Sen arvelin olevan professori Ilmar Talve, joka piti entisiä opiskelijoitaan ja alaisiaan silmällä. Talve poltti piippua ja lakien tiukentuessa (onneksi) hän sai polttaa piippua työhuoneessaan ovi tiukasti suljettuna ja ilmastointilaite käytävällä suristen, mutta jonkin ajan kuluttua tupakointi kiellettiin yliopiston kaikissa sisätiloissa. Talve ymmärsi sen ja sytytti piipun vasta pihalla. Piippu on myös hänestä eläkkeelle pääsyn johdosta maalatussa muotokuvassa, joka sijaitsi luentosalissa, mutta meidän muuton mukana siirtyi tietysti johonkin Minervan seminaarihuoneeseen. Talven haamu ei ole vieläkään löytänyt Minervaan; minne lie matkalla eksynyt.





sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Monipaikkainen kotiseutu Kittilässä




Todistin viime viikonloppuna jälleen sitä, miten paikka ja kotiseutu kytkeytyvät monin tavoin yhteen. Olen nimittäin jäsen yhdessä viime vuosina yleistyneissä facebook-ryhmissä, jotka kietoutuvat jonkin paikan ympärille ja siitä kertoviin muistoihin. Niissä esitetään kuvia, tavataan virtuaalisesti entisiä ja uusia tuttuja, kerrataan tarinoita, historiaa ja muistoja, jotka liittyvät juuri siihen paikkaan. Ne ovat joskus yksilöllisiä, toisinaan kollektivisia, mutta melko yhteistä niille on myös niiden nostalginen luonne. Tämä ryhmä on Kittilä kotikuntamme, jonka puuhanaiset järjestivät tapaamisen jo toisen kerran pääkaupunkiseudulle.

Tuonne kokoontuneet ihmiset todistavat omalta osaltaan sitä, miten osalle meistä oma arki ja elämä ovat kansainvälistyneet tai muuttuneet monipaikkaisiksi lisääntyneen liikkuvuuden vuoksi. Ihmisten, ilmiöiden ja asioiden liikkuvuus alueiden rajojen ja identiteettien yli tai poikki on lisääntynyt kaikkialla, joten ei voida enää lähteä ajatuksesta, että kulttuuri on vain yhteen paikkaan sidottua. Samoin ei voida ottaa annettuna myöskään sitä, että ihmiset olisivat sitoutuneet vain yhteen paikkaan ja näin yhteen kotiseutuun. Tämä ei suinkaan merkitse, etteikö ihmisillä olisi enää mitään yhteistä keskenään ja että paikka menettäisi merkityksensä. Paikallisesti eletty elämä ei myöskään lopu, vaan siitä syntyy uusia muotoja, versioita ja mahdollisuuksia. Paikkaa ei tulisi käsittää pelkästään fyysiseksi tai yhtenäiseksi, erilliseksi ja vakiintuneeksi, vaan ajatella sitä toimintatilojen kohtaamispaikkana, yhteyksien ja suhteiden, vaikutteiden ja liikkeiden tietynlaisena kietoutumispaikkana. (Gupta & Ferguson 2002; Massey 2003.) Paikallinen yhteisyys voi olla kuviteltua, imaginaarista, eikä se edellytä sitä, että ihmiset elävät toistensa välittömässä läheisyydessä, tuntevat toisensa ja ovat toistensa kanssa tekemisissä, kuten Benedict Anderson on jo 1983 todennut.

Kuten paikka, niin myös kotiseutu on monimuotoinen käsite. Se käsitetään lyhyesti paikaksi, josta ollaan kotoisin tai joka tunnetaan kodiksi. Järjestäytynyt kotiseututyö, josta esimerkkinä on esimerkiksi Suomen Kotiseutuliitto, on osoitus kotiseudun voimasta.  Samalla se kertoo myös muuttuneen maailman lisäksi muuttuneista kokemuksista, sillä näin myös käsityksemme paikasta ja sen mukana kotiseudusta ovat muuttuneet. Muuttunet käsitykset paikasta eivät kuitenkaan ole vähentäneet kotiseudun merkitystä, vaan antaneet käsityksille aivan uusia ulottuvuuksia. Enää ei ajatella ainoastaan ihmisen syntymäpaikan tai myöhemmin asuinseudun olevan merkityksellisin paikka kotiseudun määrittäjänä, vaan nykyään hyväksytään useiden, päällekkäisten paikkojen tai kotiseutujen olemassaolo. Tänään puhutaankin monipaikkaisuudesta. Tämä paikkojen välisiin suhteisiin liittyvä monipaikkaisuus on ajankohtainen ja globaali ilmiö, jota on sovellettu muun muassa matkailua, loma-asumista ja muita mobiileja kulttuureja ja ilmiöitä tutkittaessa.

Monipaikkaisuus voidaan käsittää ihmisen arkisia elinympäristöjä leimaavaksi, monien merkityksellisten paikkojen ja niiden välillä tapahtuvan liikkumisen kokonaisuudeksi, joka on toistuvaa siirtymistä paikasta toiseen. Yksi mahdollinen ja paljon käytetty tapa on tarkastella monipaikkaisuutta toiminnallisen funktion perusteella, jolloin se liitetään esimerkiksi asumiseen, työhön, vapaa-aikaan tai identiteettiin.  (Johanna Rolshoven 2007; 2008)  Monipaikkaisuuden voi ajatella olevan tänään usein valittu strategia, joka samalla kertoo elämässä tehdyistä valinnoista ja niiden taustoista. Se on strategia, jonka avulla pikemminkin liitytään johonkin kuin etäännytään jostakin.  

Tämä monipaikkaisuus sekä paikkojen ja liikkuvuuden jatkumo ja verkostot voivat johtaa uudenlaisten paikkaidentiteettien ja yhteisöllisten roolien syntymiseen, jotka kertovat siirtymisestä perinteisistä tavoista käsitteellistä ihmisten suhde paikkoihin. (Haukkala 2011.) Tämä haastaa myös aiemmat käsitteet ja näkökulmat, jotka ovat olleet sidottuja yhteen paikkaan. Tästä oiva esimerkki on juuri kotiseutu, joka näin on muuttunut elämäntavan muuttuessa monipaikkaiseksi ja nämä monet virtuaaliset ryhmät, jollainen Kittilä kotikuntammekin on.

Tapaamisessa kuulimme lukuisia esimerkkejä monipaikkaisesta kotiseudusta – toki sitä sanaa ei juuri kukaan käyttänyt – mökkeineen ja matkoineen Kittilään, sillä tuskin kukaan tapaamisessa olleista oli siellä kirjoilla, vaan paikka oli muulla tavalla tärkeä. Osalle tässä ei kyse ollut synnyinpaikasta, vaan myöhemmästä viipymisestä siellä. Aiemmin alueellinen tai paikallinen identiteetti on ollut helppo ja selkeästi rajattavissa oleva tarkastelun kohde, koska kulttuureja on pidetty paikallisina. Tämä johtui tavasta hahmottaa niitä. Ihmisten identiteetit ymmärrettiin aikaisemmin vain yhteen paikkaan ja yhteen kotiseutuun sidotuiksi. Tämä näkemys ei toimi nykyään, koska ihmiset muuttavat eri syistä ja elävät miltei koko ajan liikkuvaa elämää. Tapaamisesta yksi lähti kohti Jakartaa, toiset pääkaupungiseudulle tai kauemmaksi Etelä-Suomea, sinne missä työ tai perhe odottivat. Mökkipaikkakunta on yhtä tärkeä kuin työ- ja asuinseutu, tai ihmisillä on useita paikkoja, joiden välisessä verkostossa he liikkuvat ja toimivat.  

Tapaamispaikaksi valitun tilan täytti vilkas puheensorina, vaikka monet eivät olleetkaan konkreettisesti tavanneet toisiaan aiemmin. Tapaamisessa tuli esille, miten jokaisella meillä on omat käsityksemme kotiseudusta, synnyinpaikasta sekä siitä paikasta missä nyt asumme ja työskentelemme. Joillekin ne ovat selviä asioita, joilla on tärkeä roolinsa identiteetin konstruoinnissa. Monipaikkaisuuden lähtökohtia ovat yhteinen tausta ja yhteiset kokemukset, jotka näkyvät myös kotiseutua koskevissa käsityksissä. Niitä vaihdoimme viime viikonloppuna ja niiden vaihtaminen jatkuu taas sekä virtuaalisesti facebookissa tai konkreettisesti tapaamisissa, joita sovittiin myöhemmäksi. 


PS. Tämä kirjoitus on lyhennetty ja muotoiltu Kotiseutu 2016-vuosikirjassa olleesta kirjoituksestani. Sieltä löytyvät myös tarkemmat viittaukset.


Viitteet:
Andersson, Benedict 1983: Imagined communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. Verso, London.
Gupta, Akhil & Ferguson, James 2002: “Beyond ”Culture”: Space, Identity, and the Politics of Diffe­rence”. Jonathan Xavier Inda & Renato Rosaldo (eds.): The Anthropology of Globalization. A Reader, 65–80. Blackwell Publishers Ltd., Oxford.
Haukkala, Teresa (toim.) 2011: Monipaikkaisuus ilmiö ja tulevaisuus. Sitran selvityksiä 14. Sitra, Helsinki.
Low, Setha M. & Lawrence-Züñiga, Denise (eds.) 2003: The Anthropology of Space and Place. Locating Culture. Blackwell Publishing, Oxford.
Massey, Doreen 2003: Paikan käsitteellistäminen. Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.): Erilaisuus, 51–84. Vastapaino, Tampere.
Rolshoven, Johanna  2007: The Temptations of the Provinsional. Multilocality as a Way of Life. Ethnologia Europaea 37:1–2, 17–25.
——— 2008: Kultur-Bewegungen: Multilokalität als Lebensweise in der Spätmoderne. Österreischische Zeitschrift für Volkskunde LXIII: 112.


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Joulukalenteri


Tämän vuoden partiokalenterin kuva täältä.


Erilaiset  joulukalenterit kuuluvat nykyään adventtiaikaan. Ne – kuten niin monet joulukoristeista – tulevat Saksasta, jossa niitä on ollut käytössä jo 1900-luvun alussa.  “Kaikki” tuntevat partiolaisten kalenterin, jotka ovat meillä Suomessakin olleet käytössä jo noin 70 vuotta.  Yksi ensimmäisten kalenterien kuva-aiheista oli talo, jonka avatuista ikkunoista tuli esille erilaisia asioita ja jouluaattona tietysti Betelehemin seimi. 


Yksi nykypäivän muunnelma joulukalenterista ovat erilaiset nettiversiot ja sellaisen facebookissa avattavan kalenterin on nyt julkaissut myös meidän humanistisen tiedekunta. Ensimmäisenä adventtina, joka kalenterin nyt aloitti, vuorossa oli Saksan kieli, joka kertoi erityisesti juuri tänään laulettavasta Hoosiannasta ja sen synnystä.  
Klikkaamalla tästä saat ensimmäisen luukun nyt näkyviin.  

PS. jostain syystä en osannut linkittää vain tätä kalenteria, vaan koko humanistisen tiedekunnan facebook-sivun, mutta hieman alempaa se 1. adventti löytyy. 

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Punkaharju, Lusto ja metsäsuomalaiset




Minulla oli mahdollisuus tutustua metsäsuomalaisnäyttelyyn toisen kerran, sillä se on tänä syksynä nähtävillä Suomen Metsämuseossa Lustossa Punkaharjulla. Luston näyttely poikkeaa viime vuonna Kansallismuseossa olleesta näyttelystä, sillä nyt näyttely oli rakennettu enemmän taustoittavaksi ja kulttuurihistorialliseksi, kun taas Kansallismuseon näyttely oli kaunis kokonaisuus, jossa sai ihailla etupäässä suomalaismetsistä peräisin olevia puuesineitä. Esineet olivat ikään kuin taideteoksia ja käytetty näyttelyarkkitehtuuri korosti sitä. Näyttelyn esillepanokin oli tehty hieman eri näkökulmasta.

Vaikka molemmissa näyttelyissä siirtolaisuus eri puolilta ja eri aikoina tuttuna ilmiönä oli tuotu esille metsäsuomalaisuuden alkuunpanijana ja nykyaikaan sitovana tekijänä, niin Luston näyttelyssä  se tuli huomattavasti selkeämmin ja paremmin esille. Sen tarkoitus oli  “nostaa esiin suomalaisuuden, metsäsuomalaisuuden ja samalla tuttuuden ja muukalaisuuden käsitteitä. Samalla se rohkaisee pohtimaan maasta- ja maahanmuuton kokemuksia, sopeutumista ja sopeutumattomuutta, kaikkialla kaikkina aikoina.




Luston näyttelyssä oli erityisesti kaksi osaa, jotka puuttuivat aiemmasta näyttelystä ja joista erityisesti toista kaipasin, sillä se toi metsäsuomalaiskulttuurin tärkeät puolet  eri tavalla esille. Tämä oli keskittyminen metsäsuomalaisten rakennuskulttuuriin, erityisesti savutupiin ja riihiin sekä saunaan, jotka he toivat Ruotsin ja Norjan rajaseuduille ja joista heidät tunnetaan yhä tänäänkin. Tämä osa pohjautui arkkitehtiopiskelijoiden työskentelyyn ja dokumentointiin metsäsuomalaisten parissa. Toinen mielenkiintoinen ja todella ainutlaatuinen näkökulma avautuu Sailon taiteilijapariskunnan työskentelyyn ja dokumentointiin metsäsuomalaisalueella 1950-luvulta lähtien. Tästä näyttelyssä oli esillä Alpo ja Nina Sailon kipsi- ja pronssiveistoksia sekä reliefejä ja pastellitöitä. Kuvana olivat mukana mm. metsäsuomalaiten ikoneiksi nousseiden - tai oikeastaan nostettujen - henkiöiden, Kaisa Vilhuisen ja Niittahon Jussin sekä tutkija Carl August Gottlundin hautamuistomerkit.   

Metsäsuomalaisrenesanssi oli tärkeä asia, joka tässä näyttelyssä tuli selkeästi esille. Metsäsuomalaisten tarinat ja historia ovat olleet pitkään unohdettuina, mutta viime vuosina metsäsuomalaissukujuuret ovat ylpeyden aihe ja esimerkiksi Norjassa metsäsuomalaiset on yksi kansallinen vähemmistö. Kieli toki näkyy tänään enää vain nimistössä ja arkistoissa. Metsäsuomalaisrenesanssin myötä aihetta on viime vuosina tutkittu ja siitä on julkaistu paljon. Täältä näyttely siirtynee Norjan Metsämuseoon. 


                                                          --
Olin käynyt Lustossa aiemmin, jolloin museon lisärakennusta ei vielä ollut olemassa. Lisärakennuksessa oli Koneajaksi nimetty näyttely, joka keskittyi puunkorjuun koneistumiseen ja metsätalouden ja -teollisuuden kehittymiseen ensimmäisistä konekokeiluista aivan viime aikojen kehitykseen. Hallissa oli hervottoman suurten koneiden lisäksi näytteillä mm. moottorisahatorni, jossa oli 120 erilaista moottorisahaa sekä esimerkiksi metsäkonesimulaattori, jonka avulla saattoi kokeilla miten pölkyt siirtyvät.



Lustossa oli perusnäyttelyiden lisäksi monia kulttuurihistoriallisia sekä taidenäyttelyitä, joiden parissa saa kyllä monta tuntia kulumaan. Erikoisnäyttelyiden avulla metsää oli käsitelty monipuolisesti ja monenlaisista näkökulmista, jotka eivät aina suhtaudu “perinteisten” metsätoimijoiden työskentelyyn niin positiivisesti. Metsä on niin tärkeä, että konflikteja ja erilaisia näkemyksiä metsästä ei saa jättää pois, joten siitäkin näkökulmasta museo täyttää hyvin tehtävänsä. Näin museon tuottama kuva metsästä on monipuolinen, eikä siinä kaihdeta erilaisia mielipiteitä.


Kiitos Leenalle ja muille lustolaisille ajasta, esittelyistä ja ajatusten vaihdosta sekä haastatteluista, jotka eivät käsitelleet metsää.   

Lisäys: Tästä linkistä löytyy Ruotsin radion UR:n ohjelma metsäsuomalaisista:  http://urskola.se/Produkter/196557-Lagom-mycket-finsk-Skogsfinnarna 


'