Lukijat

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Maatalouden menestystarina? - Sarka-museon uusi perusnäyttely




Kymmenen vuotta äskettäin täyttänyt Sarka-museo, Loimaalla sijaitseva (suomalaisen) maatalouden erikoismuseo, juhli syntymäpäiviään tekemällä uuden perusnäyttelyn. Oikeastaan on aika mielenkiintoista, että tällainen erikoismuseo – maatalous on vanha ja tärkeä elinkeino Suomessa – on vasta näin nuori, mutta sen paikka Loimaan peltoaukeilla on sijaintinsa puolesta osuva maatalousmuseolle. Päärakennuksen lisäksi museolla on nykyään pihapiirissä mm. muutama lato, joiden takana on kesäisin kanoja, lampaita ja pari sikaa, jotka käyntimme aikana lepäilivät olkien alla. Ladoista löytyi myös lapsia kiinnostavia esineitä, kuten puujalkoja ja säkkihyppelyyn säkkejä.  

Historia on myös tulkintoja ja monenlaisia tulkintoja ja valintoja on pitänyt tehdä uutta perusnäyttelyä tehtäessä.  Näyttely kertoo tarinan maatalouden ajasta.  Miten sen tarinan erilaiset kävijät tulkitsevat, onkin sitten toinen juttu riippuen kävijästä ja katsojasta. Tässä perusnäyttely on sama kaikille ja kaikenikäisille kävijöille, vaikka se kokonaisuutena  vaikuttaakin enemmän koululuokille tehdyltä. Myös pienemmät lapset oli näyttelyssä otettu hyvin huomioon; heille oli mm. siellä täällä omia ”taikapusseja”, joita pääsi kokeilemaan tai  leikkuupuimurin hyttiin ohjailemaan puintia.  Mukanamme olleet lapset (vanhempi juuri 7 täyttänyt) viihtyivät siellä erinomaisesti.

Itse perusnäyttely oli suuri täyttäen ison salin melkein kokonaan; oikealle puolelle oli jäänyt/jätetty tyhjää tilaa ja näyttelyseinäkkeisiin oli kiinnitetty kuvia näyttelyn rakentamisessa. Kuvista näki miten hauskaa näyttelyn rakentajille on ollut ja miten suuri urakka työ on ollut.  

Perusnäyttely oli kronologinen kertomus maatalouden historiasta Suomessa maatalouden alkuvaiheista aina 2000-luvulle. Kronologian lisäksi näyttely oli jaettu aikakausien mukaisiin teemoihin, joita olivat vaikkapa maanjaot, torpparit, lisätyöt, maitotalous, metsätyöt, sota, hevonen ja koneistaminen jne. Näyttelyssä oli hyödynnetty esineiden ja rakennettujen kopioiden (esimerkiksi hieno mylly) lisäksi paljon valokuvia, multimediaa, liikkuvaa kuvaa, ääntä, pienoismalleja ja kerrontaa sekä tietokoneruutuja, joita pääsi itse näppäilemään.  Osat olivat mielenkiintoisia aikamatkoja, ja niihin tutustuessa sai aikaa kulumaan. Viime aikojen kehityksen esilletuonti oli tehty ilman hervottoman suuria maatalouskoneita, jotka kokonsa puolesta olisivat ongelma näyttelyssä. Tekstejä oli suomeksi paljon ja muut kielet eli ruotsi ja englanti oli ratkaistu pienillä irrallisilla läpysköillä.  Miksihän tekstejä oli käytetty niin paljon eikä niitä oltu korvattu tai näyttelyyn ei oltu liitetty lainattavaa audioguidea? Tai  miksei ole tehty kännykkäsovellusta, joita näkee myös museoissa? Näin näyttelyn teemoihin voisi palata vielä kotona, sillä niitä kaikkia ei millään jaksanut katsoa tarkasti eikä tekstejä lukea näyttelyssä. (Enkä itse jaksanut niistä kaikista ottaa kuvia, vaikka se olisikin ollut helppoa.)




Kun miettii näyttelyä ja toisaalta maatalouden historiaa Suomessa, niin näyttely antoi siitä yhtenäisen ja kronologisen kuvan ilman ekologisia tai alueellisia eroja. Sosiaaliset erot olivat hyvin esitetty. Idän ja lännen erot tulivat esille ”sivulauseessa” puhuttaessa lännen kovista leivistä (kuvassa oli leipähäkkejä) ja idän pehmeästä leivästä ja piirakoista. Mutta mistä tämä johtui saattoi jäädä epäselväksi, jos siihen edes kiinnitti huomiota. Etelän ja pohjoisen eroja ei juuri tullut esille kuin pohjoisen osalta tyhjinä karttaruutuina. Sikäläinen maatalous on toki aivan erilaista kuin Loimaan seudun pelloilla tai muualla Etelä-Suomessa.


Toinen maailmansota ja siitä selviäminen ja Karjalan evakoiden asuttaminen maaseudulle tulivat hyvin esille näyttelyssä. Nämä poikkeusajat olivat iso osa näyttelyn kertomaa menestystarinaa, sillä katkaisihan sota myös maatalouden kehittymisen. Se puolestaan lähtee sodan jälkeen uuteen nousuun, mutta katkeaa kun syntyy voivuoria, liikaväestöä jne.  Nainen oli saanut äänen kertoakseen miten ihanaa oli päästä vihdoin omaan taloon. Myös 1950-luvun tyyppikeittiönurkkaus oli näyttelyssä. Kertoiko se siitä, että naisten työpaikka oli siellä vai mistä? Sukupuolten asema maataloudessa olisi viime vuosikymmeniltä kaivannut syvempää näkyvyyttä – näyttelyn lopussahan oli vielä mies puettuna työvaatteisiin.  Näyttelyyn valitut sivuelinkeinot (metsätalous ja hevonen) kuuluivat miehisiin sfääreihin.



Kun ajattelee maataloutta, niin kuluvana vuonna on maatalouden saralla (!) tapahtunut yksi suuri mieliinpainuva tapahtuma eli mielenosoituksenomainen traktorimarssi Senaatintorille, jolla haluttiin kiinnittää huomio maatalouden huonoon taloudelliseen tilanteeseen ja EU-tukien älyttömään myöhästymiseen. Sarka-museon näyttelyssä EU:iin liittyminen ja maatalouden asema siellä oli kuitenkin esitetty osana näyttelyn kertomaa menestystarinaa, jonka rivien välistä ehkä saattoi lukea myös niistä onnettomammista maataloustarinoista, joita on ollut lehdissä tai lähipiirissä. Toki maatalouden keskittyminen ja tilakokojen suurentuminen tulivat näyttelyn lopussa esille, mutta missä olivat esimerkiksi sukupolven vaihdokseen liittyvät ongelmat, vaikeudet löytää nuoria viljelijöitä tai tilojen konkurssit.  Ongelmista huolimatta näyttelyssä aurinko paistoi ja vilja tuleentui.

Näyttely on aina valinta. Yhtä tärkeää kuin mitä on otettu mukaan, on myös se, mitä siitä on jätetty tai mistä näkökulmasta asiat kerrotaan. Ne ovat kompromissien tekoa, mutta myös tietoisia valintoja. Nyt perusnäyttelyn kertoma aikamatka antaa erinomaisen kuvan osasta maatalouden aikaa, mutta osan ja erityisesti jotkut Suomen alueista se jättää tästä pois. Toivottavasti näyttelyä täydennetään pian julkaisuilla tai erikoisnäyttelyillä, jotta perusnäyttelyn antama kuva saisi enemmän sävyjä.  Ehkä seuraavalla kerralla siitä löytääkin ihan eri asioita kuin ensimmäisellä käynnillä, sillä hyvä näyttely kestää useita käyntikertoja.    


Nyt nostalagiaa, mutta aiemmin toisille täyttä työtä ja arkea. 





maanantai 1. elokuuta 2016

EASA Milanossa: perinteitä ja tulevaisuus käsittelyssä

Didier Fassinin juhlaesitelmä. Pöydän takana muut kongressin avaajat. 


Olen käynyt Milanossa kahdesti; vuonna 2006 talvisessa lumipyryssä kaupunki näytti aivan toiselta kuin nyt heinäkuun yli +30 asteisessa helteessä. Pidin enemmän talvisesta Milanosta, vaikka silloin lentokenttä suljettiinkin pariksi päiväksi italialaisittain hirveän lumentulon vuoksi. Nyt olin vajaan viikon EASA:n eli Euroopan sosiaaliantropologien joka toinen vuosi järjestettävässä kongressissa 1700 muun osanottajan kanssa. Kongressi oli tähänastisista EASA:n kongresseista suurin: työryhmiä oli noin 150 ja niissä pidettiin abstraktikirjan mukaan 1300 esitelmää. Lisäksi oli filmejä, laboratorioita, tapaamisia ja verkostokokouksia sekä kirjanäyttelyitä. Paikkana oli Milanon pohjoisosassa, entisen Pirellin tehtaan tiloissa sijaitseva uudehko Milano-Bicoccan yliopisto, jonka tiloihin porukka katosi hyvin täyttäen taas käytävät, aulat ja pihan kahvi- ja lounastauoilla. Alue oli mielenkiintoinen, sillä se on käynyt läpi suuren uudistusprosessin entisestä Pirellistä yliopistoksi ja tietotehtaaksi, tutkimuslaboratorioiksi, taidemuseoksi, kauppakeskuksiksi, uusiksi kerrostaloiksi ja kansainvälisen Pirelli Groupin pääpaikaksi.  Mutta hyvät ravintolat sijaitsivat kaupungin keskustassa ja sen lähistöllä… 


Kongressin teemana oli antropologian perinteet ja tulevaisuudet (Anthropological legacies and human futures) ja tämä teema oli mukana sekä plenumeissa että monissa työryhmissä. Abstraktikirja löytyy täältä ja siitä löytyvät myös plenumien abstraktit, jos joku haluaa niihin tutustua paremmin.  Kongressin avasi juhlaesitelmällään Princetonin yliopistossa työskentelevä Didier Fassin pitkällä luennollaan ”The Endurance of Critique”, jossa hän käsitteli esitelmässään mm. Latourin, Bourdieun, Foucaultin, Saidin, Wolfin Marcusin ja Erikssenin ajatuksia antropologian kritiikistä ja kriittisestä antropologiasta. Ainoa nainen, jonka hän mainitsi esitelmässään oli ei-antropologi Judith Butler, vaikka monet muut (nais)antropologit ovat vieneet tiedettä eteenpäin hänen esitelmänsä näkökulmasta. Todellinen All-Male-Panel, kuten arvion luennosta – ja ennen kaikkea sen naisten näkymättömiksi antropologian kritiikistä tekemisestä kirjoitti kongressin aikana  Miia Halme-Tuomisaari ja sen voitte lukea tästä ja samoin luennon hieman herättämää keskustelua. Ja ennen Fassinia oli ääneen päässyt mm. EASA:n puheenjohtaja, antropologian professori Thomas Hylland Eriksen Oslosta, jonka kirja Overheating. An Anthropology of Accelareted Change julkistettiin perjantaina. Linkistä löytyy Hylland Eriksenin oma esitys teemasta.

Kuuntelin päivien aikana 4-5 työryhmän esitykset ja sekin tuntui tuossa kuumuudessa olevan enemmän kuin tarpeeksi. Jotkut näistä olivat ajankohtaisia, keskustelevia ja yhtenäisempiä ja herättivät keskustelua, toiset taas pitivät sisällään toistensa ohitse puhuvia esitelmiä, jotka käsitteleviä itsestäänselvyyksiä.  ”Öljyn antropologiasta” (Elena Miskova) ja vastaavista aiheista (Stephan Dudeck) olisin mielelläni kuullut enemmänkin esitelmiä.  Torstaina kuuntelin hyvästä yhteiselosta kertovia esitelmiä, kuten mm. Pirjo Virtasen kenttätöihin perustuvan ”Nonhuman agency in health and knowledge production” Amazonasin alueella. Tuossa työryhmässä aiheet todella vaihtelivat mm. Pirjon esitelmästä elefanttien hyvinvointiin, kaupunkimehiläisistä kenttätyöhön delfiinipuistossa ja inuiittien yritystoimintaan.

Oma esitelmäni oli berliiniläisen Michaela Fensken ja Zürichin yliopistossa nykyään työskentelevän Berhard Tshofenin vetämässä ”The return of the wild” -työryhmässä. Kaikki esitelmät käsittelivät – nimensä mukaisesti – pelkoja, toivoa ja erilaisia strategioita ja tapoja  suhtautua ja käsitellä kohtaamisia villieläinten kanssa, jotka ovat tehneet paluun sekä yhteiskuntaan että myös tieteeseen. Eläinten ”tulo” tieteeseen on viime aikoina ollut niin voimakas, että jotkut puhuvat  jopa käsitteestä animal turn.  Aluksi Bernhard kertoi lyhyesti työryhmän ja sen jatkon sisällöstä (mm. yhteinen julkaisu ja tutkimushankkeita). Koska jokaiselle esitelmälle oli varattu 15 minuuttia, niin esitelmät pidettiin kahdessa osassa ja kummankin lopussa kysymyksiä esitettiin kaikille. Työryhmän lopuksi Michaela veti yhteen kaikki esitelmät kommentoiden niitä vielä lyhyesti.  Tämä tapa oli työläs, mutta se oli antoisa tehden vielä työryhmän esitelmille jatkokysymyksiä. 

Onko susi nyt erittäin seksikäs, sillä melkein kaikki esitelmät käsittelivät sutta ja osin suden paluuta eri näkökulmista (Irina Arnold, Laura Siragusa, Niko Heinzer ja Anke Tonnaer)? Sutta tutkitaan myös Suomessa ja siitä on ilmestynyt parin viime vuoden aikana julkaisuja (joita en nyt jaksa tähän linkata). Turun yliopistossa mm. Heta Lähdesmäki tekee kulttuurihistoriaan väitöskirjatutkimustaan sudesta.  Työryhmän esitelmistä tuli mielenkiintoisesti esille se, missä suden paikka on eri maissa ja eri yhteisöissä. Toisille (elinkeinoille) se on vahinkoeläin, joka tuottaa ongelmia sekä herättää pelkoa ja vihaa, kun taas toisissa se herättää kunnioitusta ja ihailua tätä erämaiden villipetoa kohtaan, joka saisi vaeltaa vapaana. Esimerkiksi Hollannin yhtä ainokaista sutta seurannut kiinnostus ja fanittaminen oli Suomen näkökulmasta, sanoisinko, erittäin mielenkiintoista. Sveitsin susipolitiikalla (Niko Heinzer) ja omalla esitelmällä siitä mahtuvatko porot ja pedot samoille laitumille, oli myös paljon yhtymäkohtia. Sveitsissä sudet ja lampaat ovat usein samoilla alueilla, joten kysymys kuuluukin, minkälaista susi- tai villieläinpolitiikkaa halutaan harjoittaa. Thorsten Gieserin esitelmä villieläinten metsästyksessä Saksassa kertoi osaksi autoetnografisesta näkökulmista erilaisista konflikteista metsästäjien ja suojelijoiden välillä.   

Esitelmissä oli paljon yhteistä ja myös paljon eroavaisuuksia. Eläimet näyttäytyivät näissä ehkä enemmän ”takahuoneissa” (back-stage) kuin etualalla. Esitelmien konfliktit toivat erinomaisesti esille sen, kenellä on valta ja missä tilanteissa. Ne myös kertoivat erilaisista yhdessäolon strategioista, jotka ovat tulevaisuudessa yhtä tärkeämpiä ihmisten ja eläinten toimiessa samoilla, yhä ahtaammilla alueilla.  Minkälainen erämaa (wilderness) on esimerkiksi meillä Lapissa ja minkälainen se on Hollannissa tai Saksassa?

Viimeisen päivän työryhmä Green politics ja people living inside European protected areas sopi hyvin yhteen tämän ”oman” työryhmän kanssa ja keskustelussa tulikin esille se,  että nämä työryhmät olisi voinut sitoa vielä paremmin yhteen jo tässä seminaarissa. Näiden esitelmien fokus oli kertoa suojelualueiden sisällä asuvien tai niitä käyttävien ihmisten arjesta ja ristiriidoista suojelupolitiikan ja eri organisaatioiden kanssa. Useissa oli luonnon ”tieteellistäminen” ja byrokratisointi vastaan siellä asuvia tai luontoa hyödyntäviä ihmisiä. Oikeastaan melkein kaikkiin ryhmän esitelmiin sopisi Fabrizio Grascarolin kiteytys: modernity is colonialism at home, colonialism is modernity away from home. Näiden – ja myös oman työryhmän – esitelmissä tuli hyvin esille myös se, miten EU:n luontopolitiikka on osa modernisaatioprosessia ja se perustuu modernisaation ideoihin.

Kun osallistuu valtavaan kongressiin, jossa esitelmöitsijät ovat suurelta osalta outoja jopa nimeltään, on tietysti osaksi sattumaakin mitä esitelmiä menee kuuntelemaan.  Monet kiinnostavista työryhmistä olivat samana päivänä kuin oma työryhmä, mutta tämä on yleinen ”ongelma” kongresseissa. Tässä valtavassa kongressissa oli hyvin järjestetty aikaa myös verkostoitumiselle ja eri ryhmien tapaamisille. (Tulee mieleen toukokuinen Akureyrin pohjoismaisten maaseutututkijoiden kongressi, jossa muutenkin tiukassa aikataulussa kahvitauot olivat 10 minuuttia ja ruokatauko 40 minuuttia. Ehkä jatkossa kannattaisi järjestää pitemmän kuin kaksipäiväisen seminaarin?) Vaikka esimerkiksi työryhmän The Return of the Wild osanottajat edustivat monia eri tieteenaloja (kielitieteestä etnologiaan ja antropologiaan) osoittautui se yhteisellä teemalla erittäin homogeeniseksi ja keskustelevaksi porukaksi ja jatkuu tulevaisuudessa. Muutenkin tämä kongressi jätti hyvän maun eikä vähiten kahvitaukotarjoilujen – kunnon kahvia baristojen tekemänä – vuoksi.



Kiitos Marjalle matkaseurasta ja kuvista!

torstai 14. heinäkuuta 2016

Meänmaan päivä ja meänmaan flaku, lippu




Tornionlaaksossa, vuoden 1809 Haminan rauhan rajan – ja silloin siis rajajoeksi muodostuneen Muonion- ja Tornionjoen - jakamalla seudulla on juhlittu yhteistä historiaa ja kulttuuriperintöä aina 15. heinäkuuta viettämällä meänmaalaisten ja Meänmaan lipun päivää. Juhlapäivän otti Ruotsin akatemia vuonna 2015 myös ruotsalaiseen kalenteriin. Tänä vuonna juhlitaan kymmenennen kerran ja juhlia on eri paikoissa pitkin väylän vartta.

Meänmaalaisten lippu otettiin ensimmäisen kerran käyttöön 15.7.2007, jolloin se nostettiin salkoon Ylitorniolla ja Matarengissa. Tämä Meänmaan lippu on trikolori ja sen ovat suunnitelleet kirjailija Bengt Pohjanen ja Herbert Wirlöf. Lipussa on kolme vaakasuoraa raitaa, joiden värit tulevat aluetta hallinnoivien kansallisvaltioiden, Ruotsin ja Suomen lipuista. Ylin keltainen kuvaa aurinkoa, valkoinen talvista ja jäätynyttä väylää ja alin sininen taivasta.  Täältä, Meänmaan Tiuku-lehdestä löytyy artikkeleja päivän historiasta ja ensimmäisistä juhlinnoista.

Tätä lippua ja viiriä näkyy siellä täällä matkatessa Väylän molemmin puolin; ylin kuva on otettu Ruotsin puolen Pellosta kesällä 2013. Siinä lippu näyttäisi olevan ylösalaisin. Esimerkiksi viime viikolla Meänmaan viiri näkyi liehuvan esimerkiksi Kolarin kirkonkylässä asuinrakennuksen salossa samoin Pajalan markkinoilla liputettiin Meänmaan viirillä (ja Torniolaakson priden kunniaksi myös Pride-lipulla).


Meänmaan lippu yhdistää symbolisesti kahden kansallisvaltion alueelle ulottuvan Tornionlaakson asukkaita. Juhlapäiväksi valittu 15.7. ei liity kuulemma mihinkään historialliseen tapahtumaan, vaan siihen, että tähän aikaan ihmiset palaavat kotiseudulleen loman viettoon. 

Pajalan markkinoilla Meänmaan viiri yhdessä sateenkaarilipun kanssa.


Täältä löytyy kuva lipusta.











maanantai 4. heinäkuuta 2016

Ensimmäinen sähkölaite


Paikallislehden Lapin Kansan viime perjantain kulttuurisivuilla oli mielenkiintoinen artikkeli, joka toisaalta liittyy ensi vuoden Suomi 100 vuotta- tapahtumiin, mutta toisaalta Lapin(kin) kannalta tärkeään asiaan, nimittäin sähköistämiseen. Jutussa ”Kun isoisä Lapin valaisi” elokuvaohjaaja Antti Haase esittelee Lapin sähköistämisestä kertovan dokumentin valmistelua.  Kertomus Lapin sähköistämisestä on samalla myös suvun tarina, sillä Haasen isoisä sekä isä ovat toimineet Rovakairan Sähkön toimitusjohtajina. Sähköistäminen on ollut yksi Lapin murrosvaiheita ja kuten tuossa jutussakin tuli esille, sähkön merkitys monien töiden helpottajana aikoinaan oli ratkaiseva. Tuleehan tutkimuksessakin usein esille se, miten lypsykoneiden tulo navettaan toi sinne myös isännät; aiemmin raskaan käsin lypsämisen hoitivat naiset. Sekä tuo Lapparin juttu että enemmän tietoa projektista löytyy esimerkiksi facebookista sivulta "Isoisän ärräpää - Lapin sähköistyksen tarina".   Lapparin juttu on maksullinen, joten en sitä linkitä.

Lapparin jutussa tuli esille teemoja, joista Haase erityisesti toivoo aikalaiskertomuksia, muistoja ja kaipaa haastateltavia. Yksi tällainen on kotien ensimmäiset sähkölaitteet ja arjen muutos. 2000-luvun alussa keskustelin Kautokeinon 1852-tapahtumista tutkimuksen tehneen Nellejet Zordragerin kanssa Lapin sähköistyksestä ja kerroin miten kotikylääni tulivat sähköt vasta vuonna 1973. Toki sitä ennen parissa talossa oli aggregaatilla sähköt. Nellejet kysyi minulta, että mikä sähkölaite meille hankittiin ensimmäiseksi ja kerroin sen olleen arkkupakastin. Sama – siis pakastin – kuulemma ostettiin ensimmäisenä myös norjalaisiin poronhoitotaloihin, sillä se helpotti niin paljon lihan ja tietysti myös muiden luonnontuotteiden säilyttämistä.

Olin viikot koulussa ja asuntolassa Kittilässä, kun kylä sähköistettiin ja kaasuvalo vaihtui paremmin valaiseviin sähkölamppuihin. En ole ollut mukana valojuhlassa, jollainen kylässäkin silloin järjestettiin. Sähköt olivat tietysti tutut asuntolasta sekä esimerkiksi Raattaman kylästä, jossa kävin silloin tällöin serkkujeni luona kylässä. Raattamaanhan sähkö oli tullut paljon aiemmin, mutta Ruotsin verkosta.

Sähkövalo oli tietysti suuri ja tärkeä muutos, jonka merkitys oli tuolloin suuri lukemisen ja läksyjen teon kannalta. Toki valot auttoivat käsitöiden teossa, mutta käsitöissä  ihmiset olivat kuitenkin tottuneet hämärään. Käsitöissä myös muut aistit kuin näköaisti olivat tärkeitä ja esimerkiksi kutomisessa (siis neulomisessa kirjakielellä) vaikeatkin mallit tehtiin ilman, että niitä koko ajan vilkuiltiin. Valoa tärkeämpi muutos oli kuitenkin sähkön tuomat laitteet, joista meillekin ensimmäisenä ostettiin arkkupakastin. Enää ei tarvinnut säilöä marjoja kellarissa ja poronlihan saattoi pakastaa – toki se oli talvet jäässä ulkovarastossa – eikä sitä tarvinnut kesän ajaksi tehdä umpisuolalihaa tai kuivalihaa, jotka tietysti maistuivat  eivätkä olleet vain lihankonservointitapoja. Kuivalihan teko säilyi silti aina keväisenä askareena ja kuivaliha kuuluu lappilaisiin kevätherkkuihin yhä edelleen. Mutta pakastin helpotti ruuan säilyttämistä ja siihen liittyviä töitä. Eihän siihen alussa varastoitu puolivalmisteita tai muita pakasteita tai valmisruokia, joita nykyään on helppo ostaa kaupasta, vaan lihaa, kalaa ja marjoja. Niiden valmistaminen ruuaksi kesti hieman kauemmin kuin aikaisemmin, mutta ne säilyivät pakastimessa tuoreena. Nykyään poronhoitajaperheillä tai muilla pohjoisen asukkailla on useita pakastimia tai kokonainen pakastehuone, johon mahtuu poronruho ja vähän enemmänkin.  

Sähkölaitteet tehtiin ennen kestäviksi, sillä vuonna 1973 ostettu pakastin piti vaihtaa uuteen vasta kesällä 2002. Talon muututtua kesämökkikäyttöön jo 1980-luvun lopussa ei mökkikäytössäkään tultu toimeen ilman pakastinta, sillä niin olimme siihen tottuneet. Nyt poronruhojen ja kalojen asemasta pakastimessa veivät tilaa myös pakasteina ostetut puolivalmisteet tai leipomistuotteet. Silti pakastimessa on tälläkin hetkellä kalaa, poronlihaa ja marjoja – sekä tietysti kesälomien aikana pullaa, leipää ja jäätelöä.  Pakastin on hyvä säilytyspaikka, sillä lähimpään kauppaa on nykyään matkaa 40 km, joten kaupassa ei käydä unohtuneen leivän vuoksi.


torstai 9. kesäkuuta 2016

Vieraana tataarien Sabantui-juhlassa (2015 kesäkuussa Kazanissa)





Tuuliselta Islannin saarelta siirrytään nyt pikaisesti lämpimän Volgan rannalle, Kazaniin, jossa vietetään kesäkuussa tataarien kesäjuhlaa, Sabantuita ja jonne kuvan tataarityttö toivottaa tervetulleeksi. Kevättyöt ja -kylvöt on saatu tehtyä, joten on aikaa juhlia ja tavata tuttuja. Monet muutkin Volgan varret kansat, kuten vaikkapa marit, pitävät tähän aikaan omia juhliaan. Mareilla juhlan nimi on nykyän Peledesh Pajrem, kukkajuhla, joka alunperin oli nimeltään mariksi aurajuhla. Aurajuhla on myös Sabantuin alkuperäinen nimi, tataarien turkinsukulaisella kielellä Saban bäyräme (Сабан бәйрәме). Olimme Kazanissa SIEF:n Ritual Year -kongressissa, jonka retki suuntautui tällä kertaa ensin historiallisesti merkittävään ja Venäjän ortodokseille tärkeään paikkaan, Svijaskin saarelle, ja sitten seuraamaan Sabantuin viettoa eräässä pienessä kylässä lähellä Kazania. Svijaskissa oli useita kirkkoja, luostari ja myös muutama vuosi sitten pystytetty muistomerkki “vankileirien saaristossa” kärsineille ja kadonneille, sillä saari toimi samalla tavalla kuin Solovetsk Vienenmerellä. Kirkkoja korjattiin ja niissä oli käyntihetkelläkin palveluksia, joten emme päässeet niihin sisälle.  Kazanista olen kirjoittanut täällä.  

Muistomerkki vangituille ja kuolleille. 
Svijaski. 
Sabantyita on kongressissa saamiemme tietojen mukaan vietetty jo 600-luvulla, jolloin se oli maanviljelijöiden juhla, joka levisi myöhemmin vietetäväksi myös kaupungeissa. Alussa Sabantui juhlisti juuri kesän alkua ja sitä on vietetty ennen kuin islam levisi tuonne – aivan vastaavasti Peledesh pajremin alku oli marien omassa uskonnossa. Neuvostovallan aikana Sabantuista tuli tataarien maallinen juhla.  



Sabantuin vieton seuraamiseksi kongressin järjestäjät olivat sopineet, että voimme seurata eräässä kylässä vietettävää juhlaa ja tämän vuoksi meitä oli vastaanottamassa sekä kyläpäällikkö että opas, joka kertoi Sabantuin vietosta. Lyhyen opastuksen jälkeen kiertelimme mäkisellä niityllä olevalla juhlapaikalla jonkun aikaa ja seurasimme avajaismenoja, musiikkiesityksiä ja kilpailuja. 



Yksi päätapahtuma oli perinteinen painikilpailu, köräs, jossa meidän aikana kilpaili nuoria poikia, joten tämä oli vasta kilpailun alkua. Kilpailijoiden ikä nousi kilpailun jatkuessa. Lisäksi juhla-areenalla oli mm. kiipeilypuu, jossa monet koettivat onneaan. Yleisö istuskeli paikallaan, näytti tapaavan tuttuja tai kävi paikalle pystytetyissä “ravintoloissa” tai ostamassa markkinatavaraa, kiinalaista rihkamaa, kuten tuuliviirejä, ilmapalloja tai leluja. Uskonto näkyi lähinnä perinteiden noudattamisessa, ei niinkään arjessa, tai ei se ainakaan meidän silmiimme juuri Kazanissa tai täällä osunut. Meno näytti aika tavalla samanlaiselta kuin marien kukkajuhlassa, Peledesh Pajremissa.  Musiikkiesityksiä emme ehtineet kauaa seurata sillä lähdimme reilun tunnin kuluttua lounaspaikkaan ja sieltä takaisin Kazaniin.