Lukijat

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Taas poropäivillä Raattamassa



Pääsin loman aikana jälleen käymään Raattaman poropäivillä. Aiemmin olen kirjoittanut näistä päivistä vuonna 2014. Kuten jo nimikin sanoo, poro on pääosassa, sillä onhan kyseessä tärkeä poronhoitokylä. Monessa talossa poronhoito on tärkeä – jos ei elinkeinon, niin ainakin identiteetin ja kulttuuriperinnön näkökulmasta. Kyrön paliskunnan poroisäntäkin on kotoisin tästä kylästä. Kun poropäivillä oltiin, poroa sai ostaa monella tavalla valmistettuna. Kiirettä täytyi pitää, sillä mennessämme syömään   lounasannokset poroa, grillivartaassa pyörivät poro oli jo aika pieni. Poronlihan lisäksi lautaselle päätyi myös kahdenlaista poromakkaraa. Näistä porotuotteista piti huolta kylässä toimiva perheyritys ArctiFood, jonka tuotteita kuten käristys- ja kuivalihaa oli myös myynnissä.  




Poropäivät pidettiin Porotilamajoitus Autton pihalla, joka oli toinen päivien järjestäjistä.  Sisältä talosta sai ostaa syötävää ja juotavaa. Pihan kojuissa oli myynnissä myös arpoja koulun ja Raattaman latuverkon hyväksi sekä paikallisia tuotteita kylästä ja hieman kauempaakin. Nämä kojujen myyntituotteet olivat erilaisia käsityötuotteita kuten vaatteita, koruja ja hilloja, täytettyjä eläimiä, leivonnaisia, marjoja ja rekiä.  Matkailu on poronhoidon lisäksi toinen kylän näkyvistä elinkeinoista ja se tuo suuren osan poropäivien asiakkaistakin paikalle. Suurin osa tuli autoilla, mutta sinne tultiin myös suksilla ja moottorikelkoilla.




HandMade in Raattama.

Poropäivät ovat mielenkiintoinen paikallinen tapahtuma, jossa ostosten tekeminen, näyttäytyminen ja tuttujen tapaaminen ovat tärkeitä. Tällaisia tapahtumia tarvitaan sekä myyjien että vieraiden näkökulmasta. Kauniissa säässä oli mukava istuskella nuotion ympärillä ja jutella vaikkapa vanhojen haastateltavien kanssa tämän päivän poromiehiä askarruttavista asioista.    

PS. Poropäivät ovat hyvä tilaisuus ostaa poro- ja muita tuotteita paikallisilta ja hankkia elämyksiä. Porot tai poronhoito ovat täällä elinkeino, jonka tärkeä tehtävä on tuottaa ihmisille toimeentuloa. Poroja ei pidetä vain matkailijoita varten, joskin matkailu on tärkeä elinkeino myös poronhoidon näkökulmasta. Poronhoito kertoo täällä myös kulttuuriperinnöstä, identiteetistä ja paikallishistoriasta. Toivottavasti seuraavalla kerralla on taas eläviä porojakin nähtävänä.  




sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Ennakkoäänestysauto



Lokakuussa kansatieteessä väitteli – nyt siis jo FT – Jussi Lehtonen maaseudun liikkuvista palveluista. Tässä työssä hän yhdisti kansatieteen ja tulevaisuudentutkimuksen. Lehtonen selvitti Suomen maaseudun keskeisimpien palvelujen ja erityisesti liikkuvien yksiköiden historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Myymälä-, kirjasto- ja pankkiautojen sekä autopostitoimistojen toimintaan ja taustoihin tutustumalla hän rakensi sekä tulevaisuuskuvia että skenaarioita. Tutkimuksessa esitetyt erilaiset skenaariot kertoivat sekä hyvinvoivasta että tyhjenevästä maaseudusta – aina skenaarion mukaan.  Asuimmepa tai vietimmepä aikaa ties minkälaisella maaseudulla, niin sen palveluiden järjestäminen ja saatavuus vaikuttavat maaseudulla asuvien ja siellä aikaa viettävien ihmisten elämään myös tulevaisuudessa. Lehtosen mukaan mm. digitalisaation tuomat muutokset saattavat ohjata tulevaisuuden maaseudun palveluja pois nykyisistä toimintamalleista. Sähköiset lähipalvelut ja jakamistalouden keinoin hoidettava postinkuljetus voivat olla yksi esimerkki siitä, miten kauppa-, kirjasto-, pankki- ja postipalvelut saatetaan tulevaisuuden suomalaisella maaseudulla järjestää. Väitöskirja löytyy täältä.  

Yksi tällainen, aika vaatimattomalta tuntuva, mutta tärkeä ja nyt erittäin ajankohtainen palvelu on ennakkoäänestysauto, jollaisia kiertää ainakin täällä Lapissa, nähtävästi muuallakin. Näin autottomat – tai muut henkilöt, joilla ei juuri silloin ole keskustaajamiin asiaa, pystyvät äänestämään näppärästi ennakkoon. 


Kunnallisvaalien lähestyessä yksi huvitus on ollut lueskella postilaatikkoon ilmestyneitä vaalimainoksia. Yksi pohjanoteeraus – toivottavasti tämän pahempia ei enää tule – jaettiin pari kolme päivää sitten. Sen mukaan “Haittamaahanmuutto on Suomen pahimpia vitsauksia, saati sitten kuntamme.” Se pitää kuulemma pysäyttää kuntamme rajoille. Mitähän tämä tarkoittaa? Kielivirheistä välittämättä ajattelin, etä vihjataanko tällä siihen, että kunta sitoutui ottamaan vastaan pienen määrän turvapaikan saaneita? Mutta vielä älyttömämpää seurasi tässä mainoksessa: “Ruotsinkielen opiskelu pakollisena kunnassamme on vähintäänkin absurdia, kun kunnassamme on 0,1% ruotsinkielisiä.” Lukemalla viisastuu, sillä en tiennytkään että Kittilässä on 0,1 %, jotka ovat ilmoittaneet äidinkielekseen ruotsin. Tuolla äidinkielisten osuudella tai määrällä ei sinänsä ole tässä mitään merkitystä, vaan sillä, että matkailupitäjässä kielten – ruotsin lisäksi esimerkiksi saksan, venäjän, kiinan ja ranskan – osaaminen on tärkeää. Jos ruotsia ei opiskella peruskoulussa ja/tai lukiossa, niin se rajoittaa ja estää jatkomahdollisuuksia, sillä tietyissä opinahjoissa ja ammateissa/viroissa on osattava Suomen virallisia kieliä. Lisäksi Kittilästä on lyhyt matka sekä Ruotsin että Norjan rajalle, joten ruotsin osaaminen tästä näkökulmasta olisi tärkeää. Toki sen nuuskan voi ostaa länsirajan takaa ilman ruotsin taitoakin. Kolmanneksi, Kittilästä kuten muualtakin Lapista lähti 1950- ja 1960-luvuilla suuri määrä ihmisiä työn perässä Ruotsiin. Nyt monien tutkimustenkin perusteella kolmannen sukupolven ruotsinsuomalaisten suomen taito on kadoksissa, joten seurustelevatko he englanniksi paikallisten sukulaistensa kanssa? Miksei puhuta pakkoenglannista tai pakkomatematiikasta tms? Luulisi yrittäjän ja yrittämistä ajavan kunnanvaltuustoehdokkaan tajuavan kielitaidon, myös ruotsin, tärkeän merkityksen matkailupitäjässä. Minä ainakin olen kiitollinen Raili Holapalle ja Anna-Liisa Lietulle, joiden loistavan opetuksen ansiosta sain hyvän pohjan ruotsille. 

P.S. Asiaan liittyy vielä se, että k.o. kunnallisvaaliehdokas ei ainakaan tuon  mainoksen perusteella tiedä missä asioissa valtuusto pystyy päättämään.  

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Fennicum



Ovi oli kutsuvasti auki ja kevätaurinko paistoi aivan kuin kutsuen istumaan pihan penkeille. Emme kuitenkaan enää istuneet Fennicumin tyhjille penkeille, sillä olemme muuttaneet rakennuksesta jo keväällä 2012 Sirkkalan kasarmiin. Nyt näinä päivinä viimeisiä talon jääneitä tavaroita muutetaan - joko parkkipaikalle sijoitetuille roskalavoille tai Nurmen autolla jonnekin muualle. Taloon jääneet suomen ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen sekä sinne myöhemmin muuttaneet kieliaineet ovat jättäneet talon jo viime vuonna siellä ilmenneiden ylitsepääsemättömien sisäilmaongelmien vuoksi. Suomeksi voi sanoa, että   Fennicumin on vallannut home eikä valitettavasti kyseessä ole mikään “home sweet home”, vaan ihmisille vaaralliset mikrobit. Homeelle ovat nähtävästi monet ehtineet tuossa talossa altistua ja kannan itsekin loppuelämäni tiettyjen mikrobien vasta-aineita. Remonteista huolimatta. (Itsekin olin kaksi vuotta home- ja remonttievakossa.)

Hieman haikeana mietin, miltä mahtui tuntua vuonna 1969 niistä kansatieteen,  suomen kielen ja muiden lähioppiaineiden tutkijoista ja opiskelijoista, jotka muuttivat upouuteen Fennicumiin, jonka nimikin kertoi keitä talossa asustaa. Talon piirsi arkkitehti Aarre Ehojoki (1913-1998), joka on suunnitellut muitakin Turun yliopiston rakennuksia, kuten energiakriisin aikana rakennetun (ja sitä niin kuvaavan) Juslenian. 

Fennicum kuvaa hienosti aikansa julkista rakentamista, oli omalla vaatimattomalla tavallaan kaunis, valoisa ja puhdaslinjainen rakennus. Sen XXV luentosalissa ihmettelin 1980-luvun alussa toisia pääsykokeessa olleita, jotka kirjoittivat kiivaasti saaden ruutupaperinsa nopeasti täyteen. Siinä samassa salissa olin myöhemmin lukemattomilla luennoilla sekä kuulijana että myöhemmin luennoitsijana. Samassa kauniissa salissa myös väittelin.


Fennicumissa viime vuosina töissä ollessa siellä kuului iltaisin kaikenlaisia ääniä käytävällä, ikäänkuin askelia ja ovien avaamisia. Sen arvelin olevan professori Ilmar Talve, joka piti entisiä opiskelijoitaan ja alaisiaan silmällä. Talve poltti piippua ja lakien tiukentuessa (onneksi) hän sai polttaa piippua työhuoneessaan ovi tiukasti suljettuna ja ilmastointilaite käytävällä suristen, mutta jonkin ajan kuluttua tupakointi kiellettiin yliopiston kaikissa sisätiloissa. Talve ymmärsi sen ja sytytti piipun vasta pihalla. Piippu on myös hänestä eläkkeelle pääsyn johdosta maalatussa muotokuvassa, joka sijaitsi luentosalissa, mutta meidän muuton mukana siirtyi tietysti johonkin Minervan seminaarihuoneeseen. Talven haamu ei ole vieläkään löytänyt Minervaan; minne lie matkalla eksynyt.





sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Monipaikkainen kotiseutu Kittilässä




Todistin viime viikonloppuna jälleen sitä, miten paikka ja kotiseutu kytkeytyvät monin tavoin yhteen. Olen nimittäin jäsen yhdessä viime vuosina yleistyneissä facebook-ryhmissä, jotka kietoutuvat jonkin paikan ympärille ja siitä kertoviin muistoihin. Niissä esitetään kuvia, tavataan virtuaalisesti entisiä ja uusia tuttuja, kerrataan tarinoita, historiaa ja muistoja, jotka liittyvät juuri siihen paikkaan. Ne ovat joskus yksilöllisiä, toisinaan kollektivisia, mutta melko yhteistä niille on myös niiden nostalginen luonne. Tämä ryhmä on Kittilä kotikuntamme, jonka puuhanaiset järjestivät tapaamisen jo toisen kerran pääkaupunkiseudulle.

Tuonne kokoontuneet ihmiset todistavat omalta osaltaan sitä, miten osalle meistä oma arki ja elämä ovat kansainvälistyneet tai muuttuneet monipaikkaisiksi lisääntyneen liikkuvuuden vuoksi. Ihmisten, ilmiöiden ja asioiden liikkuvuus alueiden rajojen ja identiteettien yli tai poikki on lisääntynyt kaikkialla, joten ei voida enää lähteä ajatuksesta, että kulttuuri on vain yhteen paikkaan sidottua. Samoin ei voida ottaa annettuna myöskään sitä, että ihmiset olisivat sitoutuneet vain yhteen paikkaan ja näin yhteen kotiseutuun. Tämä ei suinkaan merkitse, etteikö ihmisillä olisi enää mitään yhteistä keskenään ja että paikka menettäisi merkityksensä. Paikallisesti eletty elämä ei myöskään lopu, vaan siitä syntyy uusia muotoja, versioita ja mahdollisuuksia. Paikkaa ei tulisi käsittää pelkästään fyysiseksi tai yhtenäiseksi, erilliseksi ja vakiintuneeksi, vaan ajatella sitä toimintatilojen kohtaamispaikkana, yhteyksien ja suhteiden, vaikutteiden ja liikkeiden tietynlaisena kietoutumispaikkana. (Gupta & Ferguson 2002; Massey 2003.) Paikallinen yhteisyys voi olla kuviteltua, imaginaarista, eikä se edellytä sitä, että ihmiset elävät toistensa välittömässä läheisyydessä, tuntevat toisensa ja ovat toistensa kanssa tekemisissä, kuten Benedict Anderson on jo 1983 todennut.

Kuten paikka, niin myös kotiseutu on monimuotoinen käsite. Se käsitetään lyhyesti paikaksi, josta ollaan kotoisin tai joka tunnetaan kodiksi. Järjestäytynyt kotiseututyö, josta esimerkkinä on esimerkiksi Suomen Kotiseutuliitto, on osoitus kotiseudun voimasta.  Samalla se kertoo myös muuttuneen maailman lisäksi muuttuneista kokemuksista, sillä näin myös käsityksemme paikasta ja sen mukana kotiseudusta ovat muuttuneet. Muuttunet käsitykset paikasta eivät kuitenkaan ole vähentäneet kotiseudun merkitystä, vaan antaneet käsityksille aivan uusia ulottuvuuksia. Enää ei ajatella ainoastaan ihmisen syntymäpaikan tai myöhemmin asuinseudun olevan merkityksellisin paikka kotiseudun määrittäjänä, vaan nykyään hyväksytään useiden, päällekkäisten paikkojen tai kotiseutujen olemassaolo. Tänään puhutaankin monipaikkaisuudesta. Tämä paikkojen välisiin suhteisiin liittyvä monipaikkaisuus on ajankohtainen ja globaali ilmiö, jota on sovellettu muun muassa matkailua, loma-asumista ja muita mobiileja kulttuureja ja ilmiöitä tutkittaessa.

Monipaikkaisuus voidaan käsittää ihmisen arkisia elinympäristöjä leimaavaksi, monien merkityksellisten paikkojen ja niiden välillä tapahtuvan liikkumisen kokonaisuudeksi, joka on toistuvaa siirtymistä paikasta toiseen. Yksi mahdollinen ja paljon käytetty tapa on tarkastella monipaikkaisuutta toiminnallisen funktion perusteella, jolloin se liitetään esimerkiksi asumiseen, työhön, vapaa-aikaan tai identiteettiin.  (Johanna Rolshoven 2007; 2008)  Monipaikkaisuuden voi ajatella olevan tänään usein valittu strategia, joka samalla kertoo elämässä tehdyistä valinnoista ja niiden taustoista. Se on strategia, jonka avulla pikemminkin liitytään johonkin kuin etäännytään jostakin.  

Tämä monipaikkaisuus sekä paikkojen ja liikkuvuuden jatkumo ja verkostot voivat johtaa uudenlaisten paikkaidentiteettien ja yhteisöllisten roolien syntymiseen, jotka kertovat siirtymisestä perinteisistä tavoista käsitteellistä ihmisten suhde paikkoihin. (Haukkala 2011.) Tämä haastaa myös aiemmat käsitteet ja näkökulmat, jotka ovat olleet sidottuja yhteen paikkaan. Tästä oiva esimerkki on juuri kotiseutu, joka näin on muuttunut elämäntavan muuttuessa monipaikkaiseksi ja nämä monet virtuaaliset ryhmät, jollainen Kittilä kotikuntammekin on.

Tapaamisessa kuulimme lukuisia esimerkkejä monipaikkaisesta kotiseudusta – toki sitä sanaa ei juuri kukaan käyttänyt – mökkeineen ja matkoineen Kittilään, sillä tuskin kukaan tapaamisessa olleista oli siellä kirjoilla, vaan paikka oli muulla tavalla tärkeä. Osalle tässä ei kyse ollut synnyinpaikasta, vaan myöhemmästä viipymisestä siellä. Aiemmin alueellinen tai paikallinen identiteetti on ollut helppo ja selkeästi rajattavissa oleva tarkastelun kohde, koska kulttuureja on pidetty paikallisina. Tämä johtui tavasta hahmottaa niitä. Ihmisten identiteetit ymmärrettiin aikaisemmin vain yhteen paikkaan ja yhteen kotiseutuun sidotuiksi. Tämä näkemys ei toimi nykyään, koska ihmiset muuttavat eri syistä ja elävät miltei koko ajan liikkuvaa elämää. Tapaamisesta yksi lähti kohti Jakartaa, toiset pääkaupungiseudulle tai kauemmaksi Etelä-Suomea, sinne missä työ tai perhe odottivat. Mökkipaikkakunta on yhtä tärkeä kuin työ- ja asuinseutu, tai ihmisillä on useita paikkoja, joiden välisessä verkostossa he liikkuvat ja toimivat.  

Tapaamispaikaksi valitun tilan täytti vilkas puheensorina, vaikka monet eivät olleetkaan konkreettisesti tavanneet toisiaan aiemmin. Tapaamisessa tuli esille, miten jokaisella meillä on omat käsityksemme kotiseudusta, synnyinpaikasta sekä siitä paikasta missä nyt asumme ja työskentelemme. Joillekin ne ovat selviä asioita, joilla on tärkeä roolinsa identiteetin konstruoinnissa. Monipaikkaisuuden lähtökohtia ovat yhteinen tausta ja yhteiset kokemukset, jotka näkyvät myös kotiseutua koskevissa käsityksissä. Niitä vaihdoimme viime viikonloppuna ja niiden vaihtaminen jatkuu taas sekä virtuaalisesti facebookissa tai konkreettisesti tapaamisissa, joita sovittiin myöhemmäksi. 


PS. Tämä kirjoitus on lyhennetty ja muotoiltu Kotiseutu 2016-vuosikirjassa olleesta kirjoituksestani. Sieltä löytyvät myös tarkemmat viittaukset.


Viitteet:
Andersson, Benedict 1983: Imagined communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. Verso, London.
Gupta, Akhil & Ferguson, James 2002: “Beyond ”Culture”: Space, Identity, and the Politics of Diffe­rence”. Jonathan Xavier Inda & Renato Rosaldo (eds.): The Anthropology of Globalization. A Reader, 65–80. Blackwell Publishers Ltd., Oxford.
Haukkala, Teresa (toim.) 2011: Monipaikkaisuus ilmiö ja tulevaisuus. Sitran selvityksiä 14. Sitra, Helsinki.
Low, Setha M. & Lawrence-Züñiga, Denise (eds.) 2003: The Anthropology of Space and Place. Locating Culture. Blackwell Publishing, Oxford.
Massey, Doreen 2003: Paikan käsitteellistäminen. Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.): Erilaisuus, 51–84. Vastapaino, Tampere.
Rolshoven, Johanna  2007: The Temptations of the Provinsional. Multilocality as a Way of Life. Ethnologia Europaea 37:1–2, 17–25.
——— 2008: Kultur-Bewegungen: Multilokalität als Lebensweise in der Spätmoderne. Österreischische Zeitschrift für Volkskunde LXIII: 112.