Lukijat

lauantai 5. elokuuta 2017

Wannabe intiaanit 90-luvulta

Kuvakaappaus Ylen sarjasta.

Kuka muistaa ns. Kittilän intiaanit? Kyse on 90-luvun alussa Ruotsista tulleista ns. elämäntapaintiaaneista, jotka aluksi väittivät – tai ainakin julkisuudessa näin kerrottiin – olevansa Mic-Mac -intiaaneja tai ainakin osa polveutuisi heistä. Myöhemmin heitä kutsuttiin iriadamanteiksi. He tulivat ensin Oulun lähelle professori Erkki Pulliaisen kutsumana. Jonkin ajan kuluttua he muuttivat Kittilään Lainiolle erään matkailuyrityksen maille, jonne pystytettiin intiaanikulttuuria imitoivia asumuksia.

Tämä porukka – tai lahko olisi nyt parempi käsite kuvaamaan heitä – on nyt taas ajankohtainen, sillä Yleisradiossa esitetään nyt elokuussa radiodokumenttia, jossa leiriläiset Suomeen tuonut henkilö kertoo tapahtumasta:

 “Oululainen arkkitehtiopiskelija ja valokuvaaja Ilpo Okkonen vieraili Ruotsin leirissä, jossa hän tapasi ryhmän karismaattisen ja ristiriitaisen johtajan, Apjoilnon. Syntyi idea tuoda yhteisö Suomeen. Ilpo ja Seija Okkonen johtivat tätä operaatiota.”

Ryhmän tarkoitus oli elää luonnonmukaista elämää, kasvattaa omaa ruokaa ja toimia tutkimuksellisesti yhteistyössä mm. professori Erkki Pulliaisen. Lainioon heidät kutsunut matkailuyritys halusi varmaan myös ansaita tällä porukalla. Lehtijuttuja, radio- ja televisio-ohjelmia sekä vierailuja sinne tehtiinkin. Osa kävijöistä ja tiedostusvälineistä – erityisesti myöhemmin – suhtautui epäilevästi, mutta alussa taidettiin elää eräänlaista ”kuherruskuukautta” myös tiedotusvälineiden kanssa. Osa näki lahkon tai tämän karismaattisen johtajan tarkoitusperät, osa taas vietti aikaa leirillä tai auttoi heitä. Tämä tulee hyvin esille myös tästä radio-ohjelmasta sekä antropologian professori Matti Sarmelan kirjoituksesta.

Itse muistan tältä ajalta artikkelit mediasta ja mm. erään leiriläisen esitelmät Turussa Versossa, joissa hän kertoi minkälaisia puurakennelmia eli alveoleja he tekevät – niiden tarkoitus oli mm. poistaa Lapin hyönteisongelma. Ja ruokaa niissä oli tarkoitus kasvattaa. Lapissa kasvaneiden ja eläneiden kuulijoiden mielestä tämä kuulosti lähinnä hölynpölyltä, mutta kuulijoina oli myös henkilöitä, jotka vilpittömästi halusivat uskoa tähän vaihtoehtoiseen ja luonnonmukaiselta kuulostavaan elämään.  Tuollaisenaan leiriä ei mitenkään voinut ottaa vakavasti, sillä tietämys pohjoisessa vuosisatoja tai -tuhansia asuneiden elämästä ja esineistä, kuten asumuksista ja ravinnosta, oli jokseenkin tasolla nolla ja se tuli esille mm. noissa esitelmissä sekä joukosta kirjoitetuista artikkeleista.

Mukana olleiden kertomuksista ja tätä porukkaa aikoinaan suhteellisen kritiikittömästi ihailleiden kirjoituksia on julkaistu, mutta minua kiinnostaa enemmän se, minkälaista suullista perinnettä tämä porukka on jättänyt jälkeensä. Radiodokumentti lupaa, että ”yli 25 vuotta kateissa ollut elämäntapaintiaanien arkisto löytyi Okkosten vintiltä. Laajempi verkkoartikkeli, sisältäen ennennäkemätöntä materiaalia, julkaistaan 5.9.”

Minua ei siis kiinnosta se, minkälainen ja miten karismaattinen johtaja tätä pyöritti, miksi suhtautuminen heihin muuttui niin totaalisesti (ks. vaikka täältä) ja miten osa pyrki vilpittömästi elämään luonnonmukaisesti ja tekemään maailmasta paremman paikan elää. Mitä paikkakuntalaiset muistavat heistä ja mitä he kertovat? Mitä tästä muistetaan ja miten kerrotaan nyt reilun 20 vuoden kuluttua? Minkälaisen jäljen he ovat jättäneet mieliin? Niistä voi kertoa minulle. 


sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Europeade 2017 Turussa

Võrumaalinen ryhmä vilvoittelemassa. 


Turkulaiset ovat saaneet muutaman päivän nauttia kansallispuvuista ja kansallispukuisten ryhmien tanssi- ja musiikkiesityksistä pitkin Aurajoen rantaa ja kaupungin keskustaa, sillä eurooppalaisen kansanmusiikin ja -tanssin pääjuhla Europeade levittyi kaupungin kaduille ja toreille, sekä myöhemmin illalla myös ravintoloihin ja terasseille. Europeade on tarkoitettu kaiken ikäisille ja osanottajia oli ”vauvasta vaariin”, nuorimpia kannettiin rintarepuissa tai kuljetettiin lastenvaunuissa ja vanhimmat olivat reilusti eläkeiän ylittäneitä. Mukana oli useita lasten- ja vanhempien aikuisten ryhmiä, ei vain nuorten ja nuorten aikuisten. Tämän ikäryhmät yhdistävän juhlan yhtenä johtoajatuksena on ollut yhdistää Euroopan kansat. Tällä kertaa eniten ryhmiä oli Suomesta ja Baltian maista, Venäjältä valitettavasti vain pari kolme.  

Turku oli ensimmäisenä suomalaisena paikkakuntana Europeaden pitopaikka. Ensimmäisen kerran Europeade järjestettiin vuonna 1964 Antwerpissä.  Tämän 54 vuotta vanhan tapahtuman perustajalla, flaamilaisella Mon de Clopperilla, oli aikoinaan vahva visio avoimesta ja monikulttuurisesta Euroopasta. Europeadea on heti alusta lähtien juhlittu pukeutumalla kansallispukuihin ja esittäen perinteisiä – mitä ne sitten ovatkin – eurooppalaisia tansseja ja musiikkia ajatuksena edistää kansojen välistä yhteisymmärrystä, kunnioitusta ja ennen kaikkea ystävyyttä ja solidaarisuutta. Asioita, joita todella tarvitaan tämän päivän Euroopassa(kin). 






Grönlantilainen MIK esiintyi Teatterisillalla.

Kansanpukujen ja -musiikin entusiasteille mikään ei varmaan ole liikaa, mutta minua ainakin säälitti Varvintorin ympäristön taloissa asuvat ihmiset, jotka kuuntelivat – toki varmaan taidokasta – kansanmusiikkihumppaa aamusta iltaan.  Joillekin taisi tulla yliannostus tätä kulttuuriperintöä, niin kaunista, värikästä ja taidokasta kuin se olikin. Onneksi en asunut Varvintorin enkä toist puol jokkee puolella kaupungilla.

Tässä Helsingin Sanomissa ollut iso juttu tästä Turun Europeadesta.  Tässä muutama kuva lauantain kulkueesta ja siihen valmistautumisesta:







 Nämä pohjois-saksalaiset rouvat olivat sunnuntain iltapäiväkahvilla: 



perjantai 16. kesäkuuta 2017

Miten selvitä Arlandassa?




Tai Arlandasta muualle  – ihan miten vain. Olen yleensä matkustanut Arlandaan ja Arlandasta vain Turku-Tukholma-Turku -väliä tai käyttänyt sitä ulkomaanlennolla vaihtokenttänä. Nyt ensimmäisen kerran matkustin sitä kautta sisämaan lennolle ja toivottavasti se ei tule toistumaan. Meno Tukholmasta Uumajaan sujui – pitkästä kävelymatkasta ja terminaalin vaihdosta huolimatta – ihan hyvin ja aikaa jäi vielä kulutettavaksi kirjakaupassakin.

Tulomatka Uumajasta Arlandan kautta Turkuun olikin sitten toinen juttu… Se olisi ehkä mennyt sujuvasti, mikäli kone ei jo lähtiessään Uumajasta olisi ollut jostain syystä niin myöhässä. Aikataulun mukaan normaalisti vaihtoaikaa olisi ollut reilu tunti, mutta nyt päästessäni koneesta kentälle, boarding oli jo lipun mukaan aloitettu. Ei riittänyt, että sisämaan lennolta terminaalista 1 piti vaihtaa ulkomaanlentojen terminaaliin 5, vaan vielä piti mennä toisen kerran turvatarkastuksen läpi. Lentoemännät kuuluttivat, että koska kone on myöhässä, niin ne, joilla ei ole kiire koneesta ulos, voisivat antaa tilaa kiireisille vaihtomatkustajille, mutta ei se toiminut. Jotkut vielä halusivat diskuteerata koneen ovella lentoemojen kanssa.

Arlandassa on jostain syystä hirveän huonosti opasteita ainakin silloin, jos kiireessä pitää vaihtaa terminaalita toiseen. Ostosmahdollisuuksiin kyllä oli viitosterminaalissakin hyvin panostettu, mutta ehkä niitä opasteita voisi laittaa hieman enemmän?

Ehdin lennolle “ihan hyvin”, sillä kaikki eivät olleet vielä ehtineet koneeseen,  joten nimeänikään ei oltu ehditty kuuluttaa, vaikka koneen lähtöaika oli jo ohi. Mutta en olisi tälle lennolle ehtinyt, jos olisin jäänyt jonottamaan turvatarkastukseen. Jonojen ohi päästi turvatarkastuksen henkilöstön porttia kontrolloinut henkilö. Onneksi olin laittanut matkalaukun ruumaan, joten tavaroiden tsekkaus kävi nopeasti.  Valitettavasti Tukholma-Turku -välillä ei ollut tarjoilua, sillä sitä olisin nyt kaivannut.

Ja miksi kävin Uumajassa? Osallistuin ICASS IV kongressiin People and Place, josta ei nyt tällä kertaa tämän enempää. IASSA:n sivuille tulevat avajaiset ja key note -luennot videoituina ja sieltä löytyy myös uusi IASSAn hallitus. Seuraava kongressi pidetäänkin sitten Arkangelissa vuonna 2021. 

Tässä kuitenkin kaksi kuvaa Uumajasta, jonka keskustaan kannattaa tutustua paremmin, kun katutyöt saadaan tehtyä. 






lauantai 3. kesäkuuta 2017

Transilvaniassa symposiumissa



Olimme maassa metsän takana eli Transilvaniassa, kuten alueen nimi kuuluu latinaksi. Unkariksi se on Erdély, romaniaksi Adreal sekä saksaksi Siebenbürgen. Tulemisia ja lähtemisiä käsittelevä – virallisesti Departure and Arrival: Migratory Processes and LocalResponses from Ethnographic and Anthropological Perspective – unkarilais-virolais-suomalainen symposium pidettiin toukokuussa Kolozsvárissa, Transilvanian pääkaupungissa, Karpaattien vuoriston liepeillä. Romaniaksi sitä kutsutaan nimellä Cluj-Napoca. Sinne oli Budapestista reilun kahdeksan tunnin ajomatka pikkubussilla. Tämä monivaiheisen historian omaava ja monikulttuurinen alue olikin sopiva pitopaikka monikulttuurisuutta käsittelevälle symposiumille. Monet romanialaisten ja unkarilaisten esitelmät käsittelivätkin Transilvanian historiaa ja sen vähemmistöjä. Muuten alueen historia ja nykyisyys tulivat esille ensimmäisen illan kaupunkikierroksella, jossa yksityiskohdat ja kronologiakin hävisivät jonnekin – ehkä korjattavana oleviin rakennuksiin ja katukiveyksiin…  






Transilvania ei ole koskaan ollut vain unkarilaisten aluetta, vaikka he olivatkin hallitsevissa asemissa ensimmäiseen maailmansotaan asti. Unkari menetti alueen  Trianon rauhan jälkeen Romanialle, mutta silti Unkari pitää Transsilvaniaa “omanaan”; toki siellä asuu yhä edelleen reilusti yli miljoona etnisesti ja kielellisesti unkarilaista. Unkarilaisten lisäksi Transilvaniaa ovat eri aikoina hallinneet mm. saksit. Alueen monikulttuurinen perintö on nähtävissä vielä tänään, sillä unkarilaisten, romanialaisten ja saksien lisäksi mm. juutalaiset ja romanit, slovakit, ruteenit ja muut ovat kuuluneet väestöön. Tämä näkyy myös uskonnollisessa historiassa; mm. symposiumpaikkamme, paikallisen etnologisen seuran eli Kriza János Ethnographic Societyn naapurissa oli entinen synagoga.  



Trianon rauha on Unkarille eräänlainen parantumaton haava, sillä silloin Unkari menetti alueestaan suuren osan. Transilvanian siirryttyä Romanialle sen unkarilaiset asukkaat muuttuivat hallitsevasta luokasta vähemmistöksi ja erilaisten sortotoimien kohteeksi. Sitä voisi sanoa eräänlaiseksi kansalliseksi häpeäksi, joka muistetaan ja josta muistutetaan. Tämän symbolinen häviö on nyt tietyllä tavalla nykyisen poliittisen eliitin hyväksikäyttämä, sillä heidän mielestään rajantakaisten unkarilaisten elämä ja asema on myös heidän asiansa ja nämä voivat ottaa itselleen myös Unkarin passin ja kansalaisuuden. Hyvää vaalikarjaa siis.  Toisaalta kun matkustaa Transilvaniassa, niin joka puolella – ja erityisesti kaupungissa – näkee Romanian lippuja. Enää ei sentään Kolozsvárin puistonpenkit olleet maalattuja Romanian lipun värein, kuten kuulemma kymmenisen vuotta sitten. Nyt penkit olivat harmaita.



Kansallisromanttisesti ajatellen tämä Transilvanian erikoinen asema vertautuu mielestäni Karjalaan, sillä vaikka Karjalaa ei halutakaan takaisin, kuten Transilvanian menetystä ainakin poliittisessa vallassa olevat itkevät, niin Karjala ja karelianismi Kalevalan laulumaineen ja kultakauden taiteilijoineen, se suomalaisten “juurten ja identiteetin” alkuperä, on verrattavissa siihen, mitä Transilvania merkitsee Unkarille. Se kansantaide ja elävä kansanperinne, kaikki arkaaisuus ja luonnonläheisyys… Monilla nykyunkarilaisilla on sukujuuria tai sukulaisia Transilvaniassa, ja se merkitsee myös eräänlaista etnografista preesensiä, jolta kielletään kehitys ja jonne voi mennä ihailemaan niin vanhojen kylien ja kaupunkien talonpoikaisarkkitehtuuria, kirkkoja ja kansantaidetta kuten taidokkaita käsitöitä ja keramiikkaa. Niitä toki myydään myös Budapestissä. Kotinsa pakolla jättäneiden Karjalan evakoiden kärsimykset täytyy yhä edelleen ottaa huomioon aivan kuten Transilvanian unkarilaisten menetykset.






Upeat puuportit, keskiaikaiset kirkot ja linnet sekä talonpoikaisarkkitehtuuri henkeäsalpaavinen maisemineen antavat kuvan aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Me emme valitettavasti päässeet näihin tutustumaan, mutta sen sijaan matka kulki   kauniiden maisemien, kaukaa siintävien vuorien, lammaslaumojen, romanien mielikuvituksellisten palatsien ja useiden autonhajottamojen ohi. Autonhajottamojen paljous mietitytti meitä… Paluumatkalla pysähduimme Körösföön  kylässä ja näimme ulkopuolelta yhden unkarilaisen kirkon, mutta valitettavasti emme päässeet sinne. Kylätien molemmin puolin oli sijoitettu turisteja varten myymälöitä, joissa myytiin keramiikan ja käsitöiden lisäksi mm. Draculan kuvia ja puutarhaan laitettavia satuolentoja, puutarhatonttujen värikkäitä sukulaisia.  




Kolozsvárin kaupunkikierroksella paikan historian ja sen eri rakennusten vuosiluvut ja yksityiskohdat vain vilisivät. Kävimme kierroksen lopuksi Pyhän Mikaelin kirkossa, joka on yksi kaupungin tärkeimpiä matkailukohteita. Se on peräisin 1300-1400-luvuilta. Edessä olevalla torilla on “kuningas Mihailia ja hänen koiraansa  Rexiä” kuvaava patsas – kuten meille tämä matkailijoista(kin) kertova vitsi kerrottiin.



Teimme ekskursion Kolozsvárin lähellä sijaitsevaan Salina Turdan museoituun suolakaivokseen, joka on peräisi jo 1600-luvulta. Tutustuimme sen pitkiin maanalaisiin tunneleihin, suolasta tehtyyn alttariin ja entisiin koneisiin, joilla suola nosteettiin satojen metrien syvyydestä. Kaivoksen pohjalla oli suolajärvi saarineen. Järvellä soutelua varten saattoi vuokrata kiikkerän veneen. Hukkumisesta ei kuitenkaan ollut pelkoa, sillä suolajärveen ei kai voinut vajota – eikä veneen vuokraajille tarjottu pelastusliivejä suojaksi.  





Kaivoksen eteisaulassa oli kone, josta saattoi ostaa kuivattua kinkkua, johon oli käytetty paikan suolaa ja kinkku oli kypsytetty Salina Turdassa. Voisikohan kuivalihaa myydä vastaavasti hotellien auloissa olevista automaateista?



Salina Turdan lisäksi olisi voitu käydä vaikka jossakin Transilvanian unkarilaisessa kylässä, mutta ajoimme lounaan jälkeen Kolozsváriin, josta löytyi mukavia kuppiloita ja kauppoja.  Transilvaniaan ja Kolozsváriin voisi tulla toisenkin kerran. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ollutkaan käsitellä symposiumissa pidettyjä esitelmiä, sillä ne ilmestyvät ensi vuonna kirjana ja sitä ennen tieteellinen kertomus symposiumista julkaistaan seuraavassa Ethnologia Fennicassa.  Puolin ja toisin esitelmät antoivat ajattelemisen aihetta, vaikka joistakin esitelmistä kaipasin asian parempaa taustoittamista. Järjestäjinä olivat Kriza János Ethnographic Society, Magyar Néprajzi Társaság (Unkarin kansatieteellinen seura) ja Néprajzi Múzeum (Etnografinen museo). Köszönöm szépen! 

Vas. Kriza János Ethnographic Societyn johtaja Jakab Albert Zsolt, Budapestin etnografisen museon johtaja Lajos Kemecsi ja Unkarin kansatieteellisen seuran sihteeri Timi Bata.

Kaupungissa asuva Enikö Molnár Bodrogi, joka opettaa suomea ja meänkieltä paikallisessa yliopistossa.  Kiitos, että tapasin sinut täällä!